.png)
Blogi: Paulo Freiren kainalossa – osaanko olla tietämättä?
2.10.2026
Annika Strand*
Minulla oli ratkaisu. Tai ainakin luulin, että oli.
Sain sosionomiopiskelijana kulkea kolme kuukautta Tansanian savanneilla paikallisten sosiaalityöntekijöiden rinnalla. Lähdin tälle matkalle haluten ymmärtää maailmaa oman kuplani ulkopuolella. Opin, että vahvuutena pitämäni ratkaisukeskeisyys voikin olla ylimielisyyttä.
Paulo Freiren oppi sortajista ja sorretuista näkyy edelleen vahvasti Tansaniassa ja minussa. Tajusin, että olen valkoinen − ja se teki kipeää.
Minulla on ratkaisu ongelmiin
Ohjaajani sanoo, että rikkaista perheistä tulleilla päättäjillä ei ole ymmärrystä ruohonjuuritason ongelmista. Se ei kosketa heitä. Eikö asiaa voi korjata? Haastan tekemään yhteistä kirjelmää, jotain! Lähettämään kuvia, kertomaan ratkaisuehdotuksia, laskelmia, jotain! "Miten voisin syyttää valtiota, olen valtiolla töissä." Kyllä asioille pitää voida tehdä jotain. (Facebook 31.5.2024.)
Kuljin sosiaalityöntekijän kanssa pölyisillä savanneilla ja sain luvan astua monen perheen kotiin. Näin muhkuraisia maalattioita ja märkiä patjoja, tulvan aiheuttamaa tuhoa ja yksin kotiin jätettyjä lapsia. Tivasin ohjaajaa tekemään tälle kaikelle jotain – enemmän! Niinhän minäkin tekisin!
Tässä minä tulen sinua neuvomaan; minä tiedän, miten toimia.
En ymmärtänyt, että kävelin maaperällä, jossa minun kaltaiseni ihmiset ovat jo satojen vuosien ajan määritelleet, miten muiden pitäisi elää. Minä, valkoinen, eurooppalainen, kahden eri hyvinvointiyhteiskunnan kasvattama ihminen, toistin omasta kulttuuristani käsin ajatusta siitä, että minulla on parempaa tietoa.
Kulttuurinen valtaaminen – musta on muutakin kuin väri
Kulttuurinen valtaaminen on Freiren mukaan valtaajien arvoihin, normeihin ja päämääriin mukautumista jopa siinä määrin, että ihminen lähes ”kiinnittyy sortajan Sinään” (Freire 2016, 170–171). Uskonko sorrettuna enää omaa sisintäni vai kuulenko mielessäni jonkun toisen määrittelevän, mikä minulle on parasta?
Kulttuurinen valtaaminen näkyi Tansaniassa esimerkiksi sanontoina ”siistejä kuin valkoiset” ja ajatuksena siitä, että valkoisuus toisi automaattisesti mukanaan parempaa ymmärrystä.
Todistin tilannetta, jossa pieni poika loukkaantui, kun hänen luokkakaverinsa sanoi hänen olevan musta. Ymmärsin vasta jälkikäteen, mitä kaikkea tähän tilanteeseen kulminoitui – miten syvällä kolonialismi vaikuttaa. Se saa mustan lapsen tuntemaan itsensä loukatuksi, kun toinen lapsi kertoo, minkä värinen hänen ihonsa on. Tämä tapahtuu paikassa, jossa valtaosa ihmisistä on ruskeita.
Voitko ymmärtää?
Kriittinen tietoisuus tarvitsee toivoa
Freire muistuttaa, että maailman muuttaminen ei tarkoita sitä, että yksi ihminen tulee kertomaan toisille, miten heidän pitäisi elää. Tarvitaan dialogia, jossa ihmiset ovat toistensa rinnalla subjekteina. Dialogi lähtee rakkaudesta ihmisiä ja maailmaa kohtaan. Se tarvitsee myös toivoa. (Freire 2016, 97–99.)
Tämä oli yksi vahvimmista kokemuksistani Tansaniassa. Toivon puuttuminen voi murtaa ihmisen – sen merkityksen ymmärsin siellä konkreettisesti. Toivon puuttuminen tuntui rinnassa; sitä oli mahdotonta käsitellä.
Ymmärsin myös, ettei toivo synny yksin. Se syntyy suhteessa toisiin ihmisiin, yhteisössä, ja kokemuksesta, että olen tärkeä ja että yhdessä voimme vaikuttaa siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja yhdessä tekemisestä ja yhteisöllisyydestä meillä länsimaissa on paljon opittavaa Tansaniasta.
Tansaniassa opin, että todellinen muutos ei ala siitä, että minulla on ratkaisu – se on meillä.
Lähteet
Freire, Paulo. 2016. Sorrettujen pedagogiikka. Tampere: Vastapaino.
*Annika Strand, sosionomi (amk), Globaali Sosiaalityö ry:n hallituksen jäsen