Perjantai

Esitykset

Työryhmä 5: Liike, kehollisuus, kosketus

Katja Hiltunen: Liike ja materia yläkoulun oppilaiden arjessa
Pauli Rauramo & Susanna Tervaniemi: “Kosketus itsessään kaiketi arvoton?” – Sosiaalialan ammattilaisten käsityksiä kosketuksesta vuorovaikutteisena suhdetyönä

Työryhmä 6: Transformatiivinen oppiminen ekokriisin aikana

Taina de Carvalho: Beyond theory. Arts-based practices and cultural ethos for transformative eco-social learning
Paula Ahola: “Nyt, nyt, nyt!” – nuorten toimijuus, ekokriisi ja tiivistyvä aika
Markku Kinnunen: Systeeminen ja transformatiivinen oppiminen

Työryhmä 7: Dialogi ja hiljaisuus yhteiskunnallisten aiheiden käsittelyssä

Riikka Suhonen: Hiljaisuuksia ja avautumisia dialogiseen suhteeseen: opiskelijoiden kokemuksia yhteiskunnallisten aiheiden käsittelystä ammatillisessa koulutuksessa
Liisa Lumijärvi: Dialogisten kokemusmaisemien yhdessä eläminen varhaiskasvatuksessa
Maija Jones: Dialogi valkoisissa tiloissa. Nuorten neuvottelut subjektipositioista rasismia käsittelevissä pedagogisissa keskusteluissa

Työryhmä 8: Toisintekeminen ja toisintietäminen

Venla Järvensivu: Omaan tahtiin vai taipuen? Keholliset toistot valkonormatiivisuutta tuottamassa ja purkamassa
Heta Mulari: Osallistuvan etnografian kehollisuus sirkustutkimuksessa
Sanna Ryynänen: Nykynukketeatteri toisin katsomisen ja toisin tekemisen virittäjänä

Abstraktit

Työryhmä 5: Liike, kehollisuus, kosketus

Katja Hiltunen: Liike ja materia yläkoulun oppilaiden arjessa
Pauli Rauramo & Susanna Tervaniemi: “Kosketus itsessään kaiketi arvoton?” – Sosiaalialan ammattilaisten käsityksiä kosketuksesta vuorovaikutteisena suhdetyönä

Liike ja materia yläkoulun oppilaiden arjessa

Katja Hiltunen (Itä-Suomen yliopisto)

Tämä esitelmä pohjautuu sosiologian väitöskirjaani kehon, liikkeen ja materian yhteismuotoutumisesta suomalaisessa yläkoulussa. Tarkastelen kouluetnografisessa väitöskirjassani painotetun opetuksen ja yleisopetuksen yhdeksännen luokan oppilaiden kehollisuutta koulun arjessa. Painotetun ryhmän oppilaat valikoituvat soveltuvuuskokeen kautta ja opiskelevat koulun tarjoamaa painotettua ainetta laajemmin kuin yleisopetuksen oppilaat. Analyysini keskittyy erityisesti tilan ja liikkeen lomittumiseen. Tutkimuksen läpi kulkee Deleuzin ja Guattarin virtaus-käsite, jota käsittelen uusmaterialismin teoreettisessa kehyksessä. Liikkeen analyysissä käytän tanssin tutkimuksen keinoja, joiden avulla teen oppilaiden liikkeen laatua ja kerrostumia näkyväksi. Tanssin tutkimuksen keinoin pureudun siihen, miten kehon, materian ja liikkeen avulla luodaan uusia tiloja koulun sisällä, ja millainen liike on mahdollista kullekin oppilasryhmälle. Liikettä ohjaavat paitsi virallinen koulu myös epäviralliset käytännöt, ja fyysinen koulu ja sen esineet. Tutkimusmateriaalin valossa näyttää siltä, että painotetun opetuksen ryhmien erityisasema ”luotettavina” ja ”lahjakkaina” oppilaina antaa heille enemmän vapauksia liikkeen suhteen: oppilaiden kanssa uskalletaan kokeilla uusia lähestymistapoja tunneilla, ja heille tarjotaan enemmän mahdollisuuksia liikkua paitsi koulun sisällä myös koulun ulkopuolelle suuntautuvilla retkillä. Painotetun opetuksen ja yleisopetuksen ryhmien välillä syntyy ”he ja me” -ajattelua, joka kuuluu sekä opettajien että oppilaiden puheissa. Ja se näkyy myös koulun koreografioissa: painotetun opetuksen “oudot hikarit” tanssivat eri tanssia kuin yleisopetuksen ”tavalliset” oppilaat. Luommeko siis kouluja, joissa eri oppilasryhmien kokemukset eroavat sekä sisällöltään että keholliselta kokemukseltaan.

“Kosketus itsessään kaiketi arvoton?” - Sosiaalialan ammattilaisten käsityksiä kosketuksesta vuorovaikutteisena suhdetyönä

Pauli Rauramo & Susanna Tervaniemi

Käytätkö kosketusta työssäsi? Jos käytät, miksi? Oletko pysähtynyt puhumaan aiheesta työyhteisössäsi? Onko työpaikalla näkemyksiä kosketuksen käyttämisestä?

Onko kosketus katoava luonnonvara alamme ammattilaisten käsissä ja perustuuko sen käyttö lähinnä jokaisen työntekijän omaan kosketushistoriaan ja mielenkiintoon kehittää oma kosketusrepertuaariaan yhteisen ammatillisen kaikupohjan puuttuessa?

Esitelmämme on keskustelunavaus sosiaalialan ammattilaisten näkemyksistä, jotka keräsimme osana opinnäytetyötämme (sosionomi AMK 2024). Opinnäytetyön tarkoituksena oli selvittää, miten ammatillinen kosketus näyttäytyy sosiaalialalla aikuisten parissa tehtävässä kohtaamistyössä hoitotyön ulkopuolella. Kiinnostuksenamme oli kosketus vuorovaikutuksen ja yhteyksien rakentajana.

Tavoitteenamme oli tiedon lisäämisen ohella herätellä keskustelua kosketuksesta ja sen merkityksestä sosiaalialalla sekä yhteiskunnassamme yleensä. Olemme sitä mieltä, että koskettamisesta tulisi puhua enemmän sosiaalialalla. Koskettamisen positiivisia vaikutuksia ei ole riittävästi huomioitu, ja koskettamiseen liittyvissä käytännöissä, asenteissa ja toteutustavoissa on merkittävää vaihtelua. Lisäksi koskettamisen riskit tunnistetaan paremmin kuin sen tuomat hyödyt. Kosketuskulttuuri ja ammatillinen kosketus on moniulotteinen ja monelle hyvin henkilökohtainen piilottaen erinäisiä normeja ja tabuja.

Ammattilaisina olemme tärkeässä asemassa vaikuttamassa nyt ja tulevaisuudessa, millaista kosketuskulttuuria siirrämme eteenpäin. Meidän tulee olla tietoisia kosketuskulttuurista eli kosketukseen liitetyistä merkityksistä, uskomuksista ja arvoista sekä niihin vaikuttavista aikakauden ja kulttuurisen ympäristön tekijöistä mm. ideologiat, politiikka ja sosiaaliset olosuhteet. Luomme koko ajan vuorovaikutuksen kautta kohtaamisissa uutta tapa-, ja tunnekulttuuria ja ammatillinen kosketus on tiukasti sidoksissa kosketusnormeihin.

Yhdymme opinnäytetyömme pohjalta ehdottomasti Kinnusen ym. (2019) ajatuksiin koskettamisesta tärkeänä taitona, jonka mahdollisuuksia voisi hyödyntää jatkossa laajemmin työkaluna parantamassa työn laatua. Toivommekin, että ammattilaisten keskuudessa ja etenkin työpaikoilla rikottaisiin kosketusta tabuna ja mahdollistettaisiin tulevaisuudessakin inhimillisyyteen perustuvaa koskettavaa sosiaalityötä.

Tahdomme tällä esitelmällä herättää keskustelua kosketuskäytänteistä, suunnata katseita kohti jokaisen omaa mutta myös yhteistä jaettua kosketushistoriaa ja kosketuskulttuuria sekä muistuttaa koskettamisen hyödyistä ajassa, jossa tunnumme ajautuvan toisistamme etäämmälle.

Työryhmä 6: Transformatiivinen oppiminen ekokriisin aikana

Paula Ahola: “Nyt, nyt, nyt!” – nuorten toimijuus, ekokriisi ja tiivistyvä aika
Taina de Carvalho: Beyond theory. Arts-based practices and cultural ethos for transformative eco-social learning
Markku Kinnunen: Systeeminen ja transformatiivinen oppiminen

"Nyt, nyt, nyt!" - nuorten toimijuus, ekokriisi ja tiivistyvä aika

Paula Ahola (Helsingin yliopisto)

Tämä väitöskirjatutkimukseeni pohjaava esitys tuo keskusteltavaksi, kuulosteltavaksi ja kenties kehosteltavaksikin kysymyksen nuorista, toimijuudesta, ekokriisin tiivistyvästä ajasta – ja historiallisesta tehtävästä.

Nuorten ilmasto- ja ympäristöaktiivisuus on yksi aikamme laajamittaisimmista kansalaisyhteiskunnan ilmiöistä. Tässä tekeillä olevaan artikkeliin (Ahola, Rajala & Stetsenko, tulossa) pohjautuvassa esityksessä ilmasto- ja ympäristöasioissa aktiiviset nuoret ymmärretään transformatiivisina toimijoina, joille suhde alati kiihtyvään ekokriisiin rakentuu velvollisuuseettisen historiallisen tehtävän kautta: ”En mä koe et mulla ois mitään muita mahollisuuksia, tai vaihtoehtoja, et en mä todellakaan tekis tätä jos ei ois pakko” (haastateltava nuori).

Esityksessä kysytään ja pohditaan muun muassa seuraavanlaisesti:
Millaisia temporaalisia eli aikaan tai ajallisuuteen liittyviä kurkotuksia voimme tehdä liittyen nuorten toimijuuteen käsillämme olevassa, tiivistyvässä ajassa? Millaista toimijuutta versoaa ekokriisin keikahduspisteissä ja viimeisen mahdollisuuden vuosikymmenessä (IPCC 2023), hauraassa hetkessä (Our fragile moment, Mann 2023) - kun yhtäältä ei ole liian myöhäistä (Not too late, Solnit 2023) ja toisaalta kenties jo on (Too late to awaken - what lies ahead when there is no future!, ZiZek 2023)?

Beyond theory. Arts-based practices and cultural ethos for transformative eco-social learning

Taina de Carvalho (Itä-Suomen yliopisto)

While the global eco-social crisis is widely acknowledged, finding effective solutions to address it remains challenging due to deeply rooted cultural and social systems that shape behavior and ways of existing. Transformative strategies that extend beyond traditional cognitive learning methods are essential; however, aligning these strategies with learners' lived realities can be difficult, affecting the potential for meaningful change.

This presentation examines how the arts can facilitate transformative eco-social learning toward planetary citizenship. Building on an article currently under review as part of my doctoral research, it explores how the arts, within the framework of expressive arts therapy, can drive personal and social transformation and be scaled beyond therapeutic contexts to broader settings, such as education and communities.

Drawing on interdisciplinary literature, this presentation argues that engaging individuals on emotional, aesthetic, and embodied levels provides a distinct pathway for transformation. Furthermore, this transformative potential relies on cultivating a specific cultural ethos, which encompasses a phenomenological perspective, an awareness of interconnectedness, and the creation of enabling conditions.

By integrating these insights into social pedagogy and transformative learning fields, this presentation highlights the role of the arts and the cultivation of a cultural ethos in fostering meaningful change. Further research is needed to explore how shifts in cultural ethos influence individuals and how the arts can shape this transformation.

Systeeminen ja transformatiivinen oppiminen

Markku Kinnunen (Itä-Suomen yliopisto)

Pro gradu -tutkielman tavoitteena oli selvittää 1) millaista systeeminen ja transformatiivinen oppiminen voisi olla, 2) millaiselle filosofialle sen tulisi perustua ja 3) kuinka sellaista pedagogiikkaa voidaan saattaa käytäntöön. Teoreettisina viitekehyksinä käytettiin John Kanian ym. (2018) systeemisen muutoksen kolmitasoista mallia, joka koostuu rakenteellisista, relationaalisista ja mentaalisista muutoksista, sekä Stephen Sterlingin (2003) oppimisen kolmea tasoa: kognitiivinen, metakognitiivinen ja transformatiivinen. Ajattelun kehitystä havainnollistettiin Eeva Kallion (2016) jäsennyksen pohjalta, ja näitä luettiin transformatiivisen oppimisen teorian (Laininen 2018) ja planetaarisen sosiaalipedagogiikan (Salonen ym. 2023) muodostamien linssien läpi.

Tutkimus toteutettiin kaksivaiheisesti. Ensimmäisessä puolistrukturoidussa teemahaastattelussa haastateltiin neljää asiantuntijaa, jotka määrittelivät käsitteet 'systeeminen', 'transformatiivinen' ja 'systeeminen ja transformatiivinen oppiminen'. Tämän jälkeen heille esitettiin 10 kysymystä. Heistä kutakin pyydettiin tarkastelemaan aihetta eri perspektiivistä: yksilö-, ryhmä-, organisaatio- ja yhteiskunnallisella tasolla. Haastattelujen pohjalta kertyi 106 sivua litteroitua tekstiä, jota käytettiin Delfoi-asiantuntijapaneelin kysymysten pohjana.

Delfoi-paneelin perusideana on, että asiantuntijat voivat anonyymisti oppia yhdessä mielenkiintoisesta ilmiöstä. Ensimmäisellä kierroksella kukin vastasi kysymyksiin oman näkökulmansa mukaisesti, ja myöhemmin vastaukset avattiin muiden kommentoitaviksi. Prosessin aikana panelistit voivat korjata ja tarkentaa vastauksiaan. Tutkimusympäristöksi valikoitui peruskoulu sen laajan yhteiskunnallisen vaikutuksen vuoksi. Delfoi-paneelin otsikoksi muodostui ‘Systeeminen ja transformatiivinen oppiminen opettajanhuoneessa vuonna 2035’. Paneelissa esitettiin 8 tulevaisuuteen sijoittuvaa väitettä siitä, millaista oppiminen on vuoden 2035 peruskoulun opettajanhuoneessa. Ensimmäisen kierroksen jälkeen vastaukset analysoitiin ja niiden pohjalta laadittiin kahdeksan uutta kysymystä seuraavalle kierrokselle, jossa painotettiin enemmän työyhteisön jäsenten oppimista. Paneelikierroksia oli kaksi, joista kertyi yhteensä noin 130 sivua analysoitavaa aineistoa. (Lisää Delfoi-menetelmästä: Osmo Kuusi: Delfoi-metodi – METODIX )

Tutkimuksen analysointi on käynnissä, ja alustavissa tuloksissa nousee esiin mm. dialogisen ja yhteisöllisen oppimisen merkityksiä, joihin sosiaalipedagogiikalla on nyt ja erityisesti tulevaisuudessa paljon annettavaa.

Työryhmä 7: Dialogi ja hiljaisuus yhteiskunnallisten aiheiden käsittelyssä

Riikka Suhonen: Hiljaisuuksia ja avautumisia dialogiseen suhteeseen: opiskelijoiden kokemuksia yhteiskunnallisten aiheiden käsittelystä ammatillisessa koulutuksessa
Liisa Lumijärvi: Dialogisten kokemusmaisemien yhdessä eläminen varhaiskasvatuksessa
Maija Jones: Dialogi valkoisissa tiloissa. Nuorten neuvottelut subjektipositioista rasismia käsittelevissä pedagogisissa keskusteluissa

Hiljaisuuksia ja avautumisia dialogiseen suhteeseen: opiskelijoiden kokemuksia yhteiskunnallisten aiheiden käsittelystä ammatillisessa koulutuksessa

Riikka Suhonen (Helsingin yliopisto)

Esitykseni käsittelee hiljaisuuksia erityisesti yhteiskunnallisten aiheiden käsittelyn yhteydessä ammatillisessa koulutuksessa. Teoreettinen viitekehykseni rakentuu Freiren käsitteille dialogisesta suhteesta ja kriittisestä tietoisuudesta sekä tutkimuksiin kiistanalaisten aiheiden opetuksesta ja opettajien vastahakoisuudesta hankalien, tunteita ja mielipiteitä jakavien aiheiden käsittelyyn. Kiistanalaisia yhteiskunnallisia aiheita käsitellään opetuksessa usein keskustelun kautta. Esitetty perustelu on se, että toimiva demokratia vaatii rakentavaa, kaikki mukaan osallistavaa keskustelua yhteiskunnallisista aiheista. Rakentava keskustelu taas edellyttää perusteltua, kriittisesti arvioitua tietopohjaa keskustelun kohteena olevasta aihepiiristä sekä erilaisia vuorovaikutustaitoja, kykyä kuunnella muita, sovitella ja tulla toimeen myös ristiriitaisten näkemysten kanssa.

Hiljaisuuksia kasvatuksessa käsittelevässä tutkimuksessa on esitetty, että hiljaisuus ja puhe eivät ole vastakohtia, vaan muodostavat jatkumon (Li, 2001). Hiljaisuus voi olla tahatonta tai tarkoituksellista. Opiskelijat voivat hiljaisuudella ilmaista vastustusta opetustilanteelle, tiedon puutetta käsiteltävänä olevasta aiheesta, tai häpeää omasta puheesta. Erityisesti kiistanalaisten asioiden kohdalla osallistujat saattavat varoa jakamasta omaa mielipidettään julkisesti muiden kanssa. Toisaalta hiljaisuuteen voi liittyä hiljentäminen, erilaiset valta-asetelmat, ja hiljaisuuden sosiaalinen ja kulttuurinen periytyminen: kenen oletetaan esimerkiksi opetustilanteessa tai muodollisessa kokoustilanteessa puhuvan? (Su ym., 2023)

Aineistonani ovat puolistrukturoidut yksilö- ja parihaastattelut, joissa 17-35 -vuotiaat ammatillisen koulutuksen opiskelijat (N=33) kertovat kokemuksistaan ja toiveistaan yhteiskunnallisten aiheiden käsittelystä koulutuksessaan. Haastateltavat opiskelivat lähinnä tekniikan sekä terveyden ja hyvinvoinnin aloilla kolmessa eri oppilaitoksessa pääkaupunkiseudulla ja Itä-Suomessa. Esittelen haastattelujen alustavaa temaattista analyysia, jossa keskityn etenkin siihen, millaisia syitä opiskelijat esittävät hiljaisuuksille yhteiskunnallisten aiheiden käsittelyn yhteydessä.

Aiempi tutkimuksemme (Suhonen ym., 2023) osoitti ammatillisten opettajien kokevan opiskelijoiden hiljaisuuden ja haluttomuuden osallistua keskusteluun esteenä globaalien aiheiden käsittelylle opetuksessaan. Haastatellut opiskelijat haastavat opettajien näkemykset: vaikka eroja alojen ja yksittäisten opiskelijoiden välillä löytyi, suurin osa haastatelluista koki, ettei opiskelussa juuri panostettu yhteiseen keskusteluun tai edes muihin opiskelijoihin tutustumiseen. Erittelen esityksessäni opiskelijoiden näkemyksiä hiljaisuuksien syistä ja toisaalta mahdollisuuksista dialogiselle suhteelle ja yhteisölliselle oppimiselle ammatillisessa koulutuksessa yhteiskunnallisiin aiheisiin liittyen.

Kirjallisuus:
Li, H. (2001). Silences and Silencing Silences. Philosophy of Education, 57, 157–165. https://doi.org/10.47925/2001.157

Su, F., Wood, M., & Tribe, R. (2023). ‘Dare to be silent’: Re-conceptualising silence as a positive pedagogical approach in schools. Research in Education, 116(1), 29–42. https://doi.org/10.1177/00345237231152604

Suhonen, R., Cantell, H., Rajala, A., & Kallioniemi, A. (2023). Opettajien näkemyksiä globaalien aiheiden käsittelystä toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa Suomessa. Ammattikasvatuksen Aikakauskirja, 24(4), 46–63. https://doi.org/10.54329/akakk.125877

Dialogisten kokemusmaisemien yhdessä eläminen varhaiskasvatuksessa

Liisa Lumijärvi (Itä-Suomen yliopisto)

Esitelmä perustuu väitöstutkimukseen, jossa tutkitaan lasten ja sosiaalipedagogisesti orientoituneiden työntekijöiden näkökulmasta eko(kriittistä)pedagogiikkaa varhaiskasvatuksessa. Esitelmä keskittyy osatutkimukseen, jossa kokemusmaisemia ja niiden multimodaalista jakamista tutkitaan lapsen näkökulmasta. Aineisto tuotetaan varhaiskasvatuksen luontoryhmässä lasten kanssa keväällä 2025. Tutkimuksen tavoitteena on tukea käsitystä pienten lasten ominaisesta virittäytymisestä kestävyyteen (Wals 2017) ihmisen ja ympäristön välisessä suhteessa sekä vahvistaa eko(kriittistä)pedagogiikkaa varhaiskasvatuksessa, mikä rakentuu pienen lapsen ja ihmistä laajemman dialogisuuden lähtökohdista.

Käsite kokemusmaisema perustuu Paynen (2018) ekopedagogiikkaan, minkä hän määrittää olevan pedagogiikkaa as/in scapes. Kokemusmaisemissa (scapes) yksilöt ja yhteisöt kokevat, tulkitsevat ja uudelleenrakentavat ihmisen ja ympäristön suhdetta ajallisessa, tilallisessa, kulttuurisessa, ekologisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa. Kokemuksellisuus on relationaalista ja kehollista yhteyttä ihmisen ja ympäristön välillä, mikä luo perustan myös kokemusmaisemien havaitsemiselle (Payne 2018). Tutkimuksessa hyödynnetään ihmistä laajemman dialogisuuden käsitettä tavoittamaan pienten lasten kokemuksia multimodaalisesta ja vastavuoroisesta yhteydestä materiaalisen ympäristön kanssa (Lawrence 2021). Paynen (2018) mukaan ekopedagogiikka on kokemusmaisemien tietoista yhdessä elämistä sekä kokemuksien jakamisesta kumpuavaa oppimista.

Multimodaalinen tutkimus tarkastelee eri viestintäkanavien yhteisvaikutusta merkitysten rakentamisessa (Kress 2010). Esitelmässä kerrotaan multimodaalisuudesta osatutkimuksessa aineiston tuottamisen menetelmien sekä analyysimenetelmän osalta. Monikanavainen aineisto pyrkii tavoittamaan lapsen kokonaisvaltaista tapaa kertoa kokemuksista esimerkiksi liikkeiden, kosketuksen, aistien, äänien, puheen ja kuvien avulla. Lisäksi esitelmässä pohditaan pienten lasten eko(kriittisen)pedagogiikan merkitystä sekä tutkimuseettisiä kysymyksiä.

Lähteet:

Kress, G. (2010). Multimodality: A social semiotic approach to contemporary communication. Routledge.

Lawrence, S. (2021). Two dialogical theorisations of children’s encounters in more-than-human worlds involving metaphor. Contemporary Issues in Early Childhood, 24(3), 346–362.

Payne, P. G. (2018). The framing of ecopedagogy as/in scapes: Methodology of the issue. The Journal of Environmental Education, 49(2), 71–87

Wals, A. E. J. (2017). Sustainability by default: Co-creating care and relationality through early childhood education. International Journal of Early Childhood, 49(2), 155–164.

Dialogi valkoisissa tiloissa: Nuorten neuvottelut subjektipositioista rasismia käsittelevissä pedagogisissa keskusteluissa

Maija Jones (Jenni Helakorpi, Pia Mikander, Erika Löfström) (Helsingin yliopisto)

Esityksessäni käsittelen väitöskirjani kolmatta artikkelia, jossa tarkastelen yhdessä kanssakirjoittajien kanssa valkoiseksi rodullistettujen nuorten osallistumista dialogiin rasismista ja valkoisesta ylivallasta. Lähestymme rodun käsitettä sosiaalisena konstruktiona, joka tuottaa monimutkaisia ja dynaamisia rodullistamisprosesseja (Keskinen, 2019; ks. myös Peltola ja Phoenix, 2022), asettaen valkoisuuden rodullisen hierarkian huipulle. Sara Ahmed (2007) kuvailee valkoisuutta epävakaana ja muovautuvana sosiaalisena rakenteena, joka ylläpitää kolonialismin arvoja luokittelemalla kehoja, jotka eivät täytä valkoisuuden odotuksia, valkoisuusnormin ulkopuolelle. Ylivaltaisen asemansa myötä valkoisuus toistuu positiivisen olemisen muotona (Ahmed, 2007, s. 154) ja muuttuu näkymättömäksi niille, jotka siihen samaistuvat (Ahmed, 2007, s. 156–157).

Viitaten kriittiseen rotu- sekä valkoisuusteoriaan (Alemanji, 2016; Ahmed, 2007), esitän alustavia tuloksia analyysistamme, jossa keskitymme siihen, miten nuoret (n=8) neuvottelevat omaa positiotansa suhteessa rasismiin ja valkoisuuteen. Aineistonkeruumenetelmämme perustuu sosiaalipedagogiikan kriittisen pedagogiikan suuntaukseen. Järjestämällä “Kahvia ja Keskustelua” -tapaamisia nuorten kanssa pyrimme luomaan oppimisympäristön, joka tukee yhteistä dialogia (Nivala and Ryynänen, 2024; Darder et al., 2017; Freire, 2017 [1970]). Virallista opettaja-oppilas (tutkija-nuori) auktoriteettisuhdetta minimoitiin esimerkiksi siten, että asetuimme eväiden kanssa keskustelurinkiin. Tässä artikkelissa keskitymme analysoimaan ryhmien keskusteluja, jotka tapahtuivat valkoisissa tiloissa. Valkoisella tilalla viittaamme tilaan, jossa osallistuvat nuoret sekä tutkija identifioituivat valkoiseen suomalaisuuteen sekä tilaan, jossa vallitsee valkoisen ylemmyyden ideologia (Mirza, 2018).

Analysoimme yhteensä kahdeksan keskustelua, jotka toteutettiin kahden eri ryhmän kanssa. Kuusi keskustelua toteutettiin tutkijan läsnä ollessa, ja tutkija fasilitoi keskustelua kysymällä avoimia kysymyksiä sekä jakamalla rasismiin ja valkoisuuteen liittyviä materiaaleja. Kaksi keskustelua toteutettiin ilman tutkijan läsnäoloa, jotta molemmat ryhmät saivat mahdollisuuden reflektoida edellisiä keskusteluja vertaisryhmissä. Diskursiivisen analyysimme kohteena on tarkastella, minkälaiseen subjektiasemaan osallistujat asettuvat keskusteluiden aikana sekä miten osallistujat valvovat sitä, minkälaisina he näyttäytyvät. Alustava analyysimme osoittaa, että vaikka nuoret positioivat itsensä “ei-rasisteiksi”, heidän puhetapaansa kehystää yhteiskunnalliset diskurssit rasismista ilmiönä, joka on saapunut Suomeen maahanmuuton seurauksena ja on ongelmallinen vanhempien sukupolvien asenteiden takia.

Työryhmä 8: Toisintekeminen ja toisintietäminen

Venla Järvensivu: Omaan tahtiin vai taipuen? Keholliset toistot valkonormatiivisuutta tuottamassa ja purkamassa
Heta Mulari: Osallistuvan etnografian kehollisuus sirkustutkimuksessa
Sanna Ryynänen: Nykynukketeatteri toisin katsomisen ja toisin tekemisen virittäjänä: näkökulmia tiede–taide-vuoropuheluihin

Omaan tahtiin vai taipuen? Keholliset toistot valkonormatiivisuutta tuottamassa ja purkamassa

Venla Järvensivu (Helsingin yliopisto)

Pohdin tässä esityksessä tulevan artikkelini asentoa ja suuntaa. Tarkastelen kirjoituksessani tanssin tilojen (valko)normatiivisuuksia ja niiden suhdetta kehollisuuteen ja liikkeeseen. Aineistoni muodostuu tanssin ammattilaisten haastatteluista, joissa he kuvailevat tanssipolkujaan, sekä erilaisia tanssin tiloja ja tanssin tekemisen tapoja. Heidän kerronnastaan käy ilmi, että toisto on tapa ylläpitää totunnaista, mutta toistossa voi piillä myös toisintekemisen ja -tanssimisen mahdollisuus.

Mustien feministien ajatteluun ja työhön nojaten ymmärrän valkonormatiivisuuden toistoiksi, joissa on kyse siitä, mitä, miten ja missä kehot tekevät ja minkälaisia merkityksiä niille annetaan. Näin myöskään tilat eivät ole neutraaleja ja liikkumattomia tyhjiöitä, vaan ne muodostuvat materiaalisten, sosiaalisten ja kuvitteellisten suhteiden yhtymäkohdassa, ja ovat siten rodullistavia, sukupuolittavia ja luokittavia. Institutionalisoituneet tanssin tilat ovat ulossulkevia, sillä niissä toisto on ollut keskeinen keino ylläpitää varsin kurinalaista kehollisuutta ja olotilaa. Samalla kehot, joiden ei tulkita asettuvan näihin normeihin, tulevat marginalisoiduiksi ja sysätyiksi pois paikoiltaan (Puwar, 2004; Ahmed, 2012). Näin kehojen historiallisuus ja liikkeiden poliittisuus tulevat unohdetuiksi, vaikka tanssissa on kyse laajemmista yhteiskunnallisista ilmiöistä. Tanssin tilat, joissa mustuus, ruskeus ja monipaikkaisuus ovat tulleet tunnistetuiksi ja tunnustetuiksi, voidaan ymmärtää vastatiloiksi (Mirza, 2018; Rantakallio, 2021). Nämä tilat eivät ole yhtenäisiä, mutta niitä yhdistää mahdollisuus radikaaliin vallattomuuteen ja omatahtisuuteen.

Osallistuvan etnografian kehollisuus sirkustutkimuksessa

Heta Mulari (Tampereen yliopisto)

Esitelmässäni pohdin, millaisia kokemuksellis-tiedollisia ulottuvuuksia kehollinen, liikkeessä tuottuva tieto avaa ja kuinka se voi haastaa puheeseen ja kirjoittamiseen perustuvaa käsitystä akateemisesta tiedosta. Esitelmä pohjautuu etnografiseen, Koneen Säätiön rahoittamaan tutkimushankkeeseen Into the Flow (2021-2023), jossa tutkin yhdessä kollegani Maaria Hartmanin kanssa sirkus- ja flow-taiteilijoiden näkemyksiä muun muassa yhteisöistä, flow-kokemuksista ja kaupunkitilasta. Tutkimuksemme fokuksena olivat vapaamuotoiset sirkus- ja flowtaideyhteisöt ja -treenit, joista osa linkittyi sosiaalipedagogiseen sosiaaliseen sirkukseen.

Teimme läpi hankkeen etnografista osallistuvaa havainnointia: osallistuimme tutkimuskentän tapahtumiin, kirjoitimme havaintojamme osaksi tutkimusaineistoa ja reflektoimme niitä yksin ja yhdessä. Feministisen etnografian painotuksia seuraillen keskeistä läpi tutkimushankkeen oli tutkijan omien paikantumisten, tunneulottuvuuksien ja valtasuhteiden kriittinen reflektointi. Tarjosimme kenttäjakson aikana myös tutkimuksen osallistujille mahdollisuuksia tuottaa tutkimustietoa sanattoman ilmaisun ja liikkeen kautta.

Yhtenä tutkimuskenttänämme olivat eri sirkusyhteisöjen sekä sisä- että ulkotiloissa järjestämät vapaamuotoiset, aikuisille suunnatut avoimet treenit, joissa olimme mukana sekä sirkusvälineillä harjoitellen että muuhun sosiaaliseen kanssakäymiseen osallistuen. Pohdin tässä esitelmässä, millaista ymmärrystä ja tutkimustietoa osallistuminen tuotti 1) sirkustreenien sosiaalipedagogisista käytänteistä, etenkin vertaisopettamisesta ja -oppimisesta; 2) kokonaisvaltaisesta flow-tilasta; ja 3) kehollisuuden ja liikkeen suhteesta tilaan ja tilan materiaalisuuteen.

Nykynukketeatteri toisin katsomisen ja toisin tekemisen virittäjänä

Sanna Ryynänen (Itä-Suomen yliopisto)

Nykynukketeatteri on omaleimainen ja omalakinen esitystaiteen muoto. Nukketeatterin juuret ovat rituaaleissa ja naamioteatterissa; tuntemattoman, elottoman herättämisessä henkiin. Nykynukketeatteri on paradoksien taidetta: se samanaikaisesti etäännyttää ja kutsuu eläytymään; se luo ja tuhoaa illuusiota elämästä. Nykynukketeatteri on myös mahdollisuuksien taidetta. Sen keinoin on mahdollista välittää asioita toisin kuin ihmisruumiin kautta. Meidän on mahdollista katsoa nukkea puhtaammin ja kenties vastaanottaa alttiimmin sen tietoa. Nukketeatterin ja näyttelijäntyön yhteistyö mahdollistaa tyylilajien vaihtelun ja tekee näyttämöstä sekä realismin että fantasian leikkikentän. Elollisen ja elottoman, hallitsijan ja hallinnan kohteen yhdistyminen kuljettaa olemisen perustavanlaatuisten kysymysten äärelle: Kuka herättää nuken henkiin? Kenellä on langat käsissään? Kenellä on valta liikutella muita ja päättää heidän kohtaloistaan? Kuka manipuloi ja ketä?

Pohdin esitelmässäni, mitä kaikkea yhteiskuntatieteellisen (ml. sosiaalipedagogisen) tutkimuksen ja nykynukketeatterin kohtaaminen voi tarkoittaa ja tuottaa – nykynukketeatterin omalakisuutta esiin kutsuen, vielä alustavia ja keskeneräisiä ajatuksia jakaen. Esitelmä pohjautuu Koneen Säätiön rahoittamaan ja parhaillaan käynnistymisvaiheessa olevaan tiede–taide-hankkeeseen ”Temppurata vai kaikkien turva? – selviytymisen strategiat ja uudet eriarvoisuuden rakenteet murenevassa hyvinvointivaltiossa” (2025–2027). Hankkeessa kaivetaan tutkimuksellisesti esiin, kirjoitetaan ylös, nimetään ja sanotaan ääneen, työstetään taiteellisesti, tuodaan nykynukketeatterina näyttämölle hyvinvointivaltion murentamisen merkityksiä ja vaikutuksia. Nykynukketeatteri on hankkeessa tuotettavan esitysteoksen laatu, mutta sitä on tarkoitus soveltaa myös tutkimuksellisen toisin katsomisen ja toisin tekemisen metodina. Mitä voimme oppia nykynukketeatterilta?