Perjantai 13.3. klo 10.00–11.20
Esitykset
Työryhmä 5: Dialogisuus paremman tulevaisuuden rakentajana
Rasmus Sihvonen: Mikä riittää? Dialogisuudella kohti kohtuullisempaa kulutusta, työelämää ja yhteiskuntaa
Anne Airaksinen & Terhi Myller: Dialogisuus ammatillisen herkkyyden rakentumisessa sosiaali- ja terveysalalla
Työryhmä 6: Toimijuus palvelujärjestelmässä
Meri Taivainen: Nuorten aikuisten tie kuntoutuspsykoterapian asiakkaiksi – resurssit ja toimijuus terapeutin etsinnässä
Sanna Ryynänen: “Mä niinku ihmettelen et miten mä jaksan”. Muistisairaan omaisten palvelujärjestelmätoimijuus hyvinvointivaltion temppuradoilla
Työryhmä 7: Opettajan pedagoginen työote
Jenniina Bies-Wikgren: Vankien kokemukset opettajan pedagogisesta välittämisestä ammatillisen toisen asteen opinnoissa
Salla Myyry: Opettajien pedagogiset lähestymistavat sukupuoleen
Työryhmä 8: Sosiaalipedagogiikkaa eri ympäristöissä, tasoilla ja aikoina
Kaija Rautaparta-Pennanen: Innostutaan yhdessä – monialaisen verkostotyön käytänteet ekosysteemin eri tasoilla
Outi Moilanen: Suomalaisten lastentarhojen ja sosiaalipedagogiikan yhteys
Abstraktit
Työryhmä 5: Dialogisuus paremman tulevaisuuden rakentajana
Rasmus Sihvonen: Mikä riittää? Dialogisuudella kohti kohtuullisempaa kulutusta, työelämää ja yhteiskuntaa
Anne Airaksinen & Terhi Myller: Dialogisuus ammatillisen herkkyyden rakentumisessa sosiaali- ja terveysalalla
Mikä riittää? Dialogisuudella kohti kohtuullisempaa kulutusta, työelämää ja yhteiskuntaa
Rasmus Sihvonen, Itä-Suomen yliopisto
Tunnumme elävän jonkinlaista puhkikulumisen aikakautta, jona sekä ihminen että muu luonto on ajettu ahtaalle. Yhteiskunnan toiminta määrittyy pitkälti tehokkuuden ja tuottavuuden ihanteiden mukaan, ja ihmisyksilöillä on kovat paineet tehdä, kuluttaa ja olla aina vain enemmän. Jatkamme ylikuluttamista.
Suomen kaltaisen yhteiskunnan rakenteet ovat riippuvaisia ylikulutuksesta ja kohtuuttomuudesta, eivätkä vielä tunnista vallitsevaa ristiriitaa. Ekokriisiin ja muihin monisyisiin haasteisiin liittyvä keskustelu jumiutuukin usein näihin rakentellisin riippuvuuksiin. Keskustelu jää helposti irtonaiseksi ja välittömän kokemuksemme ulkopuolelle, eikä tilaa ole vaihtoehtoisten tulevaisuuksien pohdintaan. Mutta ennen kaikkea katveeseen jäävät "sisäiset rakenteemme" – eletty kokemus, arvot, merkitykset, unelmat ja motivaatiot.
Tutkimuksessani olen tehnyt aikaa ja tilaa dialogisille kohtaamisille, joissa tätä kohtuuttomuuden ristiriitaa pyritään ymmärtämään ihmisten omista kokemuksista käsin. Mikä riittää, mistä löytyy kohtuus? Miltä kohtuullisempi elämä, tulevaisuus ja muutos niitä kohti näyttäisivät, kun rakenteiden sijaan tarkastelemme ensin kokemuksiamme?
Dialogien kautta pyrin luomaan ymmärrystä kohtuudesta, kohtuuttomuudesta sekä niihin liittyvästä keskustelusta. Olen järjestänyt niitä avoimien kutsujen kautta kootuille ryhmille Pohjois-Savossa ja Uudellamaalla, sekä kohdennetusti poliittisten puolueiden piirijärjestöille Helsingissä.
Litteroin keskusteluja paraikaa, eikä minulla siis vielä ole varsinaisia tuloksia jaettavaksi, mutta kerron mielelläni tutkimuksesta ja kiinnostavista keskusteluista!
Keskeisin viitekehys tutkimukseni taustalla on John Deweyn kokemusfilosofia, jonka laajaan kokemuskäsitykseen sisältyvät esimerkiksi aistimukset, tunteet, muistot, kuvitelmat sekä järjellinen pohdinta, jotka kaikki kytkeytyvät kiinteästi osaksi toimintaamme. Kielellisyydestään huolimatta dialogi on hyvin kehollinen ja kokonaisvaltainen kokemus, jossa virittäydymme samanaikaisesti keskustelun aiheeseen ja kanssakeskustelijoiden kokemuksiin. Deweyn kokemusfilosofia kytkee toisiinsa kohtuuskäsitteen ja dialogisuuden, joista jälkimmäisestä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Martin Buber, Mikhail Bakhtin ja Paulo Freire.
Dialogisuus ammatillisen herkkyyden rakentumisessa sosiaali- ja terveysalalla
Anne Airaksinen & Terhi Myller, Itä-Suomen yliopisto ja Karelia-ammattikorkeakoulu
Tutkimus jäsentää ammatillisen herkkyyden roolia ja rakentumista sosiaali- ja terveysalan työn käytänteissä ja tietoperustassa, sekä dialogisuuden osuutta siinä. Ammatillisella herkkyydellä tarkoitamme ammattilaisten osaamista tunnistaa asiakkaan ja työyhteisön tarpeita ja toimia koulutuksen myötä hankitun asiantuntemuksen ohjaamalla tavalla asiakastyössä ja työyhteisössä. Dialogisuudella tarkoitamme yhtäältä toisen ihmisen dialogista kohtaamista eli asettumista vastavuoroiseen, avoimeen ja toista kunnioittavaan vuorovaikutussuhteeseen, toisaalta viittaamme dialogisuudella yhteiseen oppimiseen ja dialogiseen kasvatuskäsitykseen.
Empiirinen aineisto koostuu sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten (sosiaalityöntekijöiden, sosiaaliohjaajien, sairaanhoitajien ja terveydenhoitajien) haastatteluista, jotka on koottu neljältä eri hyvinvointialueelta. Aineistossa painottuvat kokemukselliset kuvaukset ammatillisesta herkkyydestä ja sen toteutumisesta, mahdollisuuksista ja haasteista alan työssä.
Tutkimushavainnot osoittavat, että dialogisuus ja dialoginen orientaatio rakentavat ammatillista herkkyyttä usealla eri tasolla: tiedonmuodostamisena, tilanteissa ja kohtaamisissa, ja oman osaamisen ja ammattitaidon kehittymisenä vuorovaikutuksellisissa ja kontekstuaalisissa käytännöissä. Ammatillinen herkkyys rakentuu osaltaan sosiaali- ja terveysalan koulutuksissa ollen osa opiskelijoiden ammatillista kehittymistä, jonka lisäksi se rakentuu käytännön työssä suhteessa asiakastyöhön ja työkulttuuriin. Edellä esitettyihin näkökulmiin tukeutuen dialogisuus voidaan nähdä ammatillisen herkkyyden rakentumisen perustana, joka avaa tilaa refleksiiviselle lähestymistavalle, jaetulle asiantuntijuudelle, eettisesti kestäville ja laadukkaille asiakaskohtaamisille, yhteiskunnalliselle tiedostavuudelle ja vaikuttamisen mahdollisuuksille. Dialogisuuden toteutuminen ei kuitenkaan ole itsestään selvää: siihen liittyy jännitteitä ja haasteita muun muassa organisaatioiden tulostavoite- ja resurssiohjaukseen liittyen. Ammatillisen herkkyyden tarkastelu on tärkeää kestävämpien toiminta- ja työtapojen muodostamiseksi sosiaali- ja terveysalalla.
Työryhmä 6: Toimijuus palvelujärjestelmässä
Meri Taivainen: Nuorten aikuisten tie kuntoutuspsykoterapian asiakkaiksi – resurssit ja toimijuus terapeutin etsinnässä
Sanna Ryynänen: “Mä niinku ihmettelen et miten mä jaksan”. Muistisairaan omaisten palvelujärjestelmätoimijuus hyvinvointivaltion temppuradoilla
Nuorten aikuisten tie kuntoutuspsykoterapian asiakkaiksi – resurssit ja toimijuus terapeutin etsinnässä
Meri Taivainen, Itä-Suomen yliopisto
Kelan kuntoutuspalvelut, tarkemmin kuntoutuspsykoterapia, ovat julkisia palveluita, jotka on tarkoitettu työ- ja opiskelukyvyn ylläpitämiseksi ja varmistamiseksi. Vaikka palvelu on julkinen, siihen pääseminen vaatii hakijalta paljon itsenäistä työtä ja omaa aktiivisuutta. Palvelun saamiseksi on läpäistävä tietyt kriteerit ja vaiheet. Ensin on saatava diagnoosi mielenterveydellisestä ongelmasta, sen jälkeen on oltava hoitosuhteessa vähintään kolme kuukautta, jotta voi saada lääkärin B-lausunnon ja sen jälkeen vielä etsittävä Kelan hyväksymä terapeutti. Kaiken tämän jälkeen on saatava Kelalta myönnytys kuntoutukseen. Prosessi voi olla monin tavoin kuormittava jo entuudestaan vaikeassa asemassa oleville ja pitkittää kohtuuttomasti terapiaan pääsemistä, koska se sisältää paljon itsenäistä selvitystyötä, johon ei tarjota tukea miltään taholta. Jos tähän itsenäiseen työhön ei ole resursseja, voi terapiapaikka jäädä saamatta, vaikka olisi palvelun tarpeessa.
Esittelen alustuksessa käynnistymässä olevaa väitöstutkimusta, jossa olen kiinnostunut nuorten aikuisten pääsystä mielenterveyspalveluihin. Väitöstutkimuksessa paneudutaan mielenterveysongelmista kärsivien nuorten aikuisten kokemuksiin avun ja tuen saamisesta sekä heidän tapoihinsa edistää itse Kelan kuntoutuspsykoterapiaan pääsemistä. Keskityn siihen, millaista toimijuutta ja resursseja nuorilta aikuisilta edellytetään Kelan kuntoutuspsykoterapiaan pääsemiseksi. Tiedämme jo osin, millaiset ihmiset pääsevät Kelan kuntoutuspsykoterapiaan, mutta emme sitä, miten he pääsevät osaksi palvelua eli millaisia resursseja heillä on tai millaisia toimijoita he ovat. Toimijuutta tarkastelen modaliteettiteorian ja toimijuuden modaalisuuden kautta käyttäen jaottelua, joka lisää mukaan mielenterveysongelmista kärsiville palveluiden asiakkaille oleellisen tulokulman eli ihmisen toimintakyvyn rajoitukset ja mahdollisuudet tietyissä rakenteissa toimimiseen.
“Mä niinku ihmettelen et miten mä jaksan”. Muistisairaan omaisten palvelujärjestelmätoimijuus hyvinvointivaltion temppuradoilla
Sanna Ryynänen, Itä-Suomen yliopisto
Muistisairaus on monin tavoin koko perheen ja lähiyhteisön sairaus. “Muistisairaiden läheiset epävirallisina eduvalvojina” -tutkimuksessa tarkastelen erityisesti muistisairaiden työikäisten omaisten ja läheisten kokemuksia elämään ilmaantuneesta hoivavastuusta, joka ei ole välttämättä virallistettua omaishoitajuutta tai edunvalvojuutta mutta joka kuitenkin mullistaa omankin arjen monin tavoin sekä pakottaa esiin moninaisia strategioita palvelujärjestelmässä luovimiseksi. Tutkimuksen tavoitteena on tuottaa näkymiä sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmässä toimimiseen elettynä ja koettuna asiana. Tutkimuksen aineisto, jonka kokoaminen alkoi marraskuussa 2025, tuotetaan muistelutyömenetelmällä ja haastatteluin.
Tutkimus on osa Itä-Suomen yliopistossa toteutettavaa “Temppurata vai kaikkien turva? – selviytymisen strategiat ja uudet eriarvoisuuden rakenteet murenevassa hyvinvointivaltiossa” -tutkimushanketta (Koneen Säätiö, 2025–28). Hankkeen lähtökohtana esitämme, että suomalaisen hyvinvointivaltion on annettu liukua kohti sisäisesti ristiriitaista järjestelmää, joka toisaalta (perustehtävänsä mukaisesti) tasoittaa eriarvoisuuksia mutta toisaalta päätyy korostamaan ja syventämään niitä edellyttäessään yhä enemmän tietoja, taitoja ja sinnikkyyttä palvelujen saamiseksi.
Lähestyn alustuksessani muistisairaiden työikäisten läheisten kokemuksia rinnallakulkijoina ja epävirallisina edunvalvojina toimimisesta tähän tarkoitukseen ehdottamani palvelujärjestelmätoimijuuden käsitteen näkökulmasta. Palvelujärjestelmätoimijuudella tarkoitan tässä yhteydessä hyvinvointivaltion kontekstissa toteutuvaa eräänlaista pakotettua strategista toimijuutta, joka edellyttää moninaisten tietojen ja taitojen lisäksi rohkeuden ja röyhkeyden kaltaisia henkilökohtaisia ominaisuuksia sekä ohjaa oppimaan keinoja järjestelmässä luovimiseksi. Esitän, että ilmiöön on sisäänrakennettu kolme kohtuuttomuutta. Ensiksi, toimivassa palvelujärjestelmässä kenenkään ei pitäisi joutua kehittämään ja harjoittamaan vaativaa ja kuluttavaa palvelujärjestelmätoimijuutta, jossa liian suuri osa palvelujärjestelmälle kuuluvista vastuista ja velvollisuuksista liukuu läheiselle tai sairaalle itselleen. Toiseksi, palvelujärjestelmätoimijuus on laadultaan oksymoron eli itseristiriita omaan tai läheisen sairauteen liittyvissä tilanteissa, joissa toimijuus on luontaisesti – ja sen pitäisikin saada olla – ennemminkin haavoittuvaa kuin korskeaa. Kolmanneksi, palvelujärjestelmätoimijuus nojautuu senkaltaisiin suorituskeskeisesti yksilöllisiin ominaisuuksiin ja taitoihin, joiden ei määritelmällisesti tulisi ohjata palvelujen saamista hyvinvointivaltioksi edelleen kutsutussa rakenteessa. Pohdin alustuksessa, miten muistisairaan omaisen omaehtoista toimijuutta voisi tukea pakotetun palvelujärjestelmätoimijuuden sijaan ja miten ajatus palvelujärjestelmätoimijuudesta ylipäätään asettuu suhteessa sosiaalipedagogiseen toimijuuden ymmärrykseen. Alustus pohjautuu marras-joulukuussa 2025 pääkaupunkiseudulla toteutetussa muistelutyöryhmässä sekä asiantuntijahaastatteluissa tuotettuun aineistoon ja sen alustavaan analyysiin.
Työryhmä 7: Opettajan pedagoginen työote
Jenniina Bies-Wikgren: Vankien kokemukset opettajan pedagogisesta välittämisestä ammatillisen toisen asteen opinnoissa
Salla Myyry: Opettajien pedagogiset lähestymistavat sukupuoleen
Vankien kokemukset opettajan pedagogisesta välittämisestä ammatillisen toisen asteen opinnoissa
Jenniina Bies-Wikgren, Lapin yliopisto/Haaga-Helian Ammatillinen opettajakorkeakoulu
Koulutusta ja ammattia pidetään keskeisinä rikolliselta elämäntavalta suojaavina tekijöinä. Koulu muodostaa sosiaalisen areenan, jossa kohtaamiset voivat vahvistaa joko kuulumisen tai kuulumattomuuden kokemuksia. Opettajien vuorovaikutus- ja kohtaamistaidot nähdään hyvän opetuksen perusedellytyksinä, ja pedagogista välittämistä voidaan tarkastella yhä vahvemmin opettajan ydinosaamisena.
Tässä narratiivisessa tutkimuksessa tarkastellaan vankien kokemuksia ja muistoja ammatillisen toisen asteen opettajien pedagogisesta välittämisestä. Aineisto kerättiin haastattelemalla suljetuissa vankiloissa tuomiotaan suorittavilta vangeilta (N = 15). Alustavien aineistolähtöisen analyysin tuloksien perusteella vangit eivät kokeneet opettajien voineen ratkaisevasti muuttaa jo aiemmin valittua elämänkulkua. Opettajan osoittama välittäminen, kuunteleminen, ymmärrys ja läsnäolo koettiin kuitenkin merkityksellisiksi suhteessa toisten ihmisten elämään vaikuttamiseen. Koulutusta ja ammatin hankkimista pidettiin tärkeänä ja haluttuna, mutta sitä koetellaan usein rikollisen elämän ja työelämän ristipaineessa. Siksi koulutus näyttää toistuvasti pirstaloituvan vankien elämänkulussa. Ammatillisen toisen asteen opintojen kokemuksien muistijäljet mahdollistivat opintojen aikaisen elämänkulun jäsentämistä. Tämä salli oman opiskelijaidentiteetin uudelleen rakentamista nykyhetkessä oman elämän vaikutusmahdollisuuksien tunnistamiseksi.
Tutkimus lisää tietoisuutta ammatillisessa koulutuksessa tapahtuvien kohtaamisten vahvistavasta merkityksestä ammattiin opiskelevien pystyvyyskokemukseen ja syrjäytymisen ehkäisyyn, tuomalla esiin rikollisen elämän valinneiden tai siihen ajautuneiden suljetuissa vankiloita tuomiotaan suorittavien vankien kokemuksia. Tuloksia voidaan hyödyntää ammatillisten opettajien koulutuksessa ja täydennyskoulutuksessa vahvistamaan vuorovaikutusosaamista. Tutkimuksen tulokset havahduttavat tarkastelemaan pedagogisen välittämisen merkitystä opiskelijan elämään laajasti ja kauaskantoisesti.
Opettajien pedagogiset lähestymistavat sukupuoleen
Salla Myyry, Itä-Suomen yliopisto
Koulut ovat olleet perinteisesti instituutioita, jotka ylläpitävät yhteiskunnan sukupuolittuneita valtarakenteita normatiivisilla käytännöillään. Sukupuolten tasa-arvon edistäminen edellyttää opettajilta koulujen cis-heteronormatiivisten käytäntöjen tiedostamista ja purkamista, mihin suomalaiset yleissivistävän koulun opettajat on velvoitettu kymmenen vuoden ajan opetussuunnitelman perusteiden ja tasa-arvolain kirjauksin. Samaan aikaan kun sukupuolten tasa-arvon edistämisestä on tehty opettajien virkavelvoite, on sukupuolesta tullut jännitteinen aihe koulua koskevassa julkisessa keskustelussa. Vaikuttaa siltä, että koulusta on tullut taistelutanner, jossa sukupuolen sosiaalisista ja kulttuurisista merkityksistä käydään kamppailua. Tällä hetkellä emme tiedä, miten sukupuoli näkyy suomalaisopettajien työssä. Tutkimuksessamme tarkastelemme, miten opettajat lähestyvät sukupuolta työssään pedagogisesti. Tutkimuksemme on osa Koneen Säätiön rahoittamaan Opettajasegregaatio Suomessa hanketta. Aineistomme koostuu luokan-, aineen- ja erityisopettajien haastatteluista (n=142). Olemme soveltaneet aineiston analyysiin temaattista luentaa.
Tulostemme perusteella osa opettajista 1) ohittaa sukupuolen työssään, 2) osa ylläpitää ja mukailee essentialistista ajatusta sukupuolen kaksinapaisuudesta, 3) toiset taas tiedostavat sukupuolittavan kielenkäytön yhteyden laajempiin sosiaalisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin ja 4) osa nostaa eriarvoistavia käytäntöjä aktiivisesti keskusteluun, vaikkakin ovat huomanneet aiheen olevan jännitteinen. Keskeinen huomiomme on, että osa opettajista politisoi sukupuolikysymyksen, mikä voi nousta esiin jännitteinä ja hämmennyksenä erityisesti kodin ja koulun sekä opettajien välisessä yhteistyössä. Politisoitumista voidaan kuitenkin pitää tasa-arvon edistämisen edellytyksenä. Esitämme, että sukupuolen käsittelyyn politisoituneena kysymyksenä tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota koulujen tasa-arvotyön tukemisessa, mutta myös feministisessä tutkimuksessa.
Työryhmä 8: Sosiaalipedagogiikkaa eri ympäristöissä, tasoilla ja aikoina
Kaija Rautaparta-Pennanen: Innostutaan yhdessä – monialaisen verkostotyön käytänteet ekosysteemin eri tasoilla
Outi Moilanen: Suomalaisten lastentarhojen ja sosiaalipedagogiikan yhteys
Innostutaan yhdessä – monialaisen verkostotyön käytänteet ekosysteemin eri tasoilla
Kaija Rautaparta-Pennanen
Monialainen verkostotyö liittyy sosiaali- ja terveyspalvelujen integraatioon, jolla tarkoitetaan erilaisia toimenpiteitä ja ratkaisuja, joilla pyritään integroimaan, koordinoimaan ja yhtenäistämään hyvinvointipalvelujen rakenteita ja toimintoja. Esityksessäni tuon esille ammattilaisten näkökulmaa hyvinvoinnin tukemisen käytäntöihin perhekeskusten matalankynnyksen palveluissa.
Tutkimukseni tarkastelee monialaista yhteistyötä perhekeskusverkostoissa – työkäytänteitä ekosysteemin eri tasoilla. Esittelen Bronfenbrennerin ekosysteemisen teorian avulla kehyksen, joka avaa verkostotyötä mikro-, meso-, ekso- ja makrotasoilla. Olen hyödyntänyt tutkimuksessani myös sosiokulttuurista teoriaa ekosysteemien eri tasoilla, sillä sosiokulttuurisen teorian mukaan oppimista tapahtuu silloin, kun ihmiset ovat vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Tutkin monialaisia työkäytänteitä niin työntekijän, vanhemman ja työntekijöiden välillä sekä laajemmin palveluverkostoissa.
Perheiden ja työntekijöiden arjen kohtaamisissa mikrotasolla korostuu yhteisen tekemisen järjestäminen ja toiminnan sanoittaminen, kannustaminen ja vahvuuksien tunnistaminen, myönteisen ilmapiirin luominen sekä lähellä oleminen. Ammattilaiset kuvasivat meso- ja eksotasolla, kuinka he rakensivat siltoja yhteistyössä eri hallinnon alojen siilojen välille, vahvistivat ihmissuhteita ja pyrkivät tasa-arvoisiin ja yhdenvertaisiin toimiin perheiden hyvinvoinnin tukemiseksi. Rajapinnoilla työskentely makrotasolla osoitti ammattilaisten halukkuuden tehdä työtä yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi, lisätä osallistumista jakamalla tietoa ja tehdä yhteistyötä eri yhteisöjen kanssa.
Suomalaisten lastentarhojen ja sosiaalipedagogiikan yhteys
Outi Moilanen
Suomessa varhaiskasvatuksen ja sosiaalipedagogiikan yhteys on kirjattu lakeihin (272/2005, 540/2018) ja asetuksiin (986/1998) osana henkilöstön kelpoisuusvaatimuksia. Sosiaalipedagogiikkaan viitataan käsitteenä varhaiskasvatusta koskevissa dokumenteissa (mm. Alila ym., 2014, Karila ym., 2017). Myös OECD (2006) on kuvannut pohjoismaisten varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmien olevan sosiaalipedagogisia, lapsikeskeisiä ja kokonaisvaltaisia. Silti tieteelliset yhteydet varhaiskasvatustieteen ja sosiaalipedagogiikan välillä ovat harvassa, eikä Suomessa ole tehty kasvatustieteellisiä tai yhteiskuntatieteellisiä väitöskirjoja sosiaalipedagogiikasta osana varhaiskasvatuksen tehtäviä tai kasvatusajattelua.
Väitöskirjan ” Sosiaalipedagoginen kasvatusajattelu osana suomalaista varhaiskasvatusta” osatutkimus ”Suomalaisten lastentarhojen tehtävät vuosina 1861-1973” tarkastelee sosiaalipedagogiikkaa osana suomalaisen varhaiskasvatuksen historiaa. Tutkimuksen monitieteisyyden merkitystä korostaa se, että myös varhaiskasvatuksen historiaa on tutkittu vähän siitä näkökulmasta, millaisiin tarpeisiin suomalainen lastentarha syntyi 1860-luvulla ja mikä oli lastentarhojen funktio ennen päivähoitolain laatimista vuonna 1973.
Tässä tutkimuksessa on kuvailevalla kirjallisuuskatsauksella kuvattu, analysoitu ja tulkittu varhaiskasvatuksen tehtäviä ja niihin liittynyttä kasvatusajattelua vuosilta 1861-1973. Tutkimuksessa on pyritty ymmärtämään kasvatuksen merkitystä suhteessa historialliseen tilanteeseen, sillä kasvatuksen tehtävät määräytyvät suhteessa aikaan ja paikkaan. Tavoitteena on ollut luoda ymmärrystä varhaiskasvatuksen historiasta sekä tehdä näkyväksi, millaisia tehtäviä lastentarhatoiminnalla nähtiin olevan ja miten niitä perusteltiin, eli millaisen kasvatusajattelun pohjalta varhaiskasvatusjärjestelmää kehitettiin 1800- ja 1900-lukujen kuluessa. Tutkimuskysymyksenä oli: Millaista sosiaalipedagogista kasvatusajattelua on tunnistettavissa varhaiskasvatuksen historiassa niissä tehtävissä, joita lastentarhatoiminnalla nähtiin olevan suomalaisessa yhteiskunnassa?
Kirjallisuuskatsauksen aineisto kerättiin vuosina 2024–2025 suomalaisista tietokannoista. Tutkimus tuo esille varhaiskasvatuksen omaleimaiset ja moninaiset tehtävät tutkitulla aikakaudella. Tutkimus nostaa esille sosiaalipedagogiikan ja varhaiskasvatuksen yhteisen historian sen alkuajoista lähtien. Se näkyy niin tehtävissä kuin kasvatusajattelussa tehtävien takana. Tutkimus on rohkea avaus varhaiskasvatuksen ja sosiaalipedagogiikan yhteiselle tutkimukselle, mikä mahdollistaa aidomman educare-mallin, joka on ollut Suomen omaleimainen vahvuus varhaiskasvatuksessa. Tutkimus on avaus uusille sosiaalipedagogiikan ja varhaiskasvatuksen yhteisille tutkimuksille sekä opetuksen ja käytännön monitieteiselle kehittämiselle.