Torstai

Esitykset

Työryhmä 1: Ruumiillinen unelmointi ja feministinen kuvittelu

Annamarika Väekäs: Ruumiillinen unelmointi pedagogiikassa
Aino-Kaisa Koistinen ja Pilvi Porkola: Feministinen kuvittelu ja taiteilijapedagogiikka

Työryhmä 2: Työ ja työllistyminen sosiaalipedagogisina kysymyksinä

Aleksi Isokoski: Työllisyyspalveluiden viranomaisten näkemyksiä maahanmuuttaneiden työllistymisen tukemisesta
Ninni Juntunen: Työmarkkinakansalaisuus mediassa

Työryhmä 3: Arvokkuuden, merkityksellisyyden ja tulevaisuudenuskon ulottuvuudet

Annukka Tapani: Arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemukset hyvän elämän perustana
Laura Sirviö: Sijoitettuna olleiden nuorten tulevaisuudenusko

Työryhmä 4: Non-formaalin kestävyyskasvatuksen ja nuorisotyön haasteet ja mahdollisuudet

Tiia Kontkanen: Non-formaalin kestävyyskasvatuksen mahdollisuudet ja esteet
Anne Huotari: 2020-luvun nuorisotyön missio, eetos ja professio nuorten sanoittamana

Abstraktit

Työryhmä 1: Ruumiillinen unelmointi ja feministinen kuvittelu

Annamarika Väekäs: Ruumiillinen unelmointi pedagogiikassa
Aino-Kaisa Koistinen ja Pilvi Porkola: Feministinen kuvittelu ja taiteilijapedagogiikka

Ruumiillinen unelmointi pedagogiikassa

Annamarika Väekäs (Helsingin yliopisto)

Palautin juuri arviointiin sukupuolentutkielman maisteriopintojeni päätteeksi maisterintutkielmani Dreaming Together: Uncovering the Pedagogy of Creative Feminist Transformative Learning, jossa tarkastelen ruumiillisuuden, unelmoinnin ja kokemuksellisen oppimisen roolia feministisessä transformatiivisessa pedagogiikassa. Esitykseni perustuu tutkimukseeni, jossa analysoin erästä Diakonissalaitoksen D-asemalla järjestettyä CABLE-oppimisprosessia (Community Action Based Learning for Empowerment) ja sen tuloksena syntynyttä unelmointityöpajaa intersektionaalisesta feministisen pedagogiikan, transformatiivisen oppimisen ja utopioinnin näkökulmista. Prosessi tuotti osallistavan Unelmien puutarha /Garden of Dreams -performanssin, jossa pedagogiikka näyttäytyi elettynä ja koettuna käytäntönä.

Tutkimuksessani kehitin luovan feministisen transformatiivisen oppimisen pedagogiikan, joka rakentuu viiden keskeisen elementin varaan:
1. Unelmointi – Kyky utopioida, kuvitella toisenlaisia tulevaisuuksia on oppimisen perusta ja kollektiivisen muutosvoiman lähtökohta.
2. Hidastaminen – Ajallinen tila oppimiselle ja reflektiolle sekä vastarinta tuottavuusajattelua vastaan.
3. Luovuus – Tiedon rakentuminen taiteen, ruumiillisuuden ja kokeilun kautta.
4. Dialogi – Yhteisöllinen tiedon luominen ja moniäänisyyden hyväksyminen.
5. Ruumiillinen toimijuus – Oppiminen tapahtuu kehollisesti, yhdessä tekemällä.

Esityksessäni käsittelen sitä, miten nämä viisi elementtiä syntyivät tutkimusprosessissa ja sen käytännön sovelluksissa, kuten unelmointityöpajassa ja Garden of Dreams -performanssissa. Pohdin myös, miten ruumiillinen yhdessä unelmointi pedagogiikassa voi luoda tilaa uusille tavoille rakentaa tietoa, hahmottaa oppimista, toimijuutta ja yhteisöllistä muutosta.

Esitelmä tarjoaa näkökulmia siihen, miten pedagogiikka voi siirtyä abstraktista teoriasta konkreettiseen, ja kuinka kehollisuus, unelmointi ja yhteisöllisyys voivat toimia transformatiivisen oppimisen lähtökohtina. Työskentelen D-asemat Kallio ja Kontula -hankkeessa projektipäällikkönä, joten otteeni yhteisötyöhön on akateemisen kiinnostuksen lisäksi hyvin käytännöllinen.

Feministinen kuvittelu ja taiteilijapedagogiikka

Aino-Kaisa Koistinen ja Pilvi Porkola (Taideyliopiston Tutkimusinstituutti)

Taiteilijapedagogiikka on yksi taidepedagogiikan osa-alue, jossa painotetaan opettajan paikantumista taiteilijana sekä pedagogista tietoa, jonka tausta on taiteen tekemisen praktiikassa ja kokemuksessa. Omissa taiteilijaopettajan praktiikoissamme painottuvat yhteiskunnallinen ajattelu ja feministiset lähestymistavat, erityisesti feministinen kuvittelu. Feministinen kuvittelu osana taiteilijapedagogiikkaa tarkoittaa meille yhteisöllisiä kuvittelun prosesseja ja käytäntöjä, joiden tavoitteena on kehittää ja vahvistaa vaihtoehtoisia ja kriittisiä toiminnan tapoja yhteiskunnallisen muutoksen saavuttamiseksi.

Taiteilijapedagoginen ajattelumme paikantuu vahvasti myös feministiseen pedagogiikkaan, jonka taustalla on tietoisuus sukupuolittuneista valtasuhteista, käsitys tiedon paikantuneisuudesta sekä ymmärrys pedagogiikasta pyrkimyksenä muutokseen (Saarinen et al. 2014). Vastaavasti sosiaalipedagogiikassa tuodaan yhteen yhteiskuntatieteellistä ja pedagogista ajattelua sekä korostetaan teorian ja käytännön vuoropuhelua (Nivala & Ryynänen 2024).

Esitelmässämme pohdimme omien pedagogisten praktiikkojemme kautta, mitä feministinen kuvittelu tuo taiteilijoiden koulutukseen – ja myös laajemmin pedagogiikan kentälle. Avaamme käytäntölähtöisiä, taideperustaisia näkökulmia feministiseen kuvitteluun ja kutsumme yleisöä pohtimaan kanssamme taiteilijapedagogiikan ja sosiaalipedagogiikan yhteneväisyyksiä.

Lähteet:
Nivala, Elina ja Sanna Ryynänen. 2024. Sosiaalipedagogiikka: Kohti inhimillistä yhteiskuntaa ja kestävää elämää. Toinen, uudistettu laitos. [Helsinki]: Gaudeamus.
Saarinen, Jaana, Hanna Ojala ja Tarja Palmu. 2014. Eroja ja vaarallisia suhteita: Keskustelua feministisestä pedagogiikasta. [Helsinki]: Suomen kasvatustieteellinen seura (FERA).

Työryhmä 2: Työ ja työllistyminen sosiaalipedagogisina kysymyksinä

Aleksi Isokoski: Työllisyyspalveluiden viranomaisten näkemyksiä maahanmuuttaneiden työllistymisen tukemisesta
Ninni Juntunen: Työmarkkinakansalaisuus mediassa

Työllisyyspalveluiden viranomaisten näkemyksiä maahanmuuttaneiden työllistymisen tukemisesta

Aleksi Isokoski (Itä-Suomen yliopisto)

Pro gradu -tutkielmani käsittelee työllisyyspalveluiden viranomaisten näkemyksiä maahanmuuttaneiden työllistämisestä. Vuoden 2025 alussa voimaan astuva TE24-uudistus merkitsee suurta muutosta kansallisessa työllisyyspalveluiden järjestämisessä. Uudistuksen myötä työllisyyspalveluiden järjestämisvastuu siirtyy valtiolta kunnille, mikä antaa kunnille entistä enemmän vapautta ja vastuuta palveluiden muotoilussa ja toteuttamisessa. Muutos avaa uusia mahdollisuuksia kehittää työllisyyttä edistäviä palveluita, mutta voi myös tuoda merkittäviä haasteita, erityisesti maahanmuuttaneiden työnhakija-asiakkaiden tarpeisiin vastaamisessa.

Maahanmuuttaneiden työnhakijoiden työmarkkinatilanteesta on tehty paljon tutkimusta sekä Suomessa että kansainvälisesti. Valtakunnallisen työllisyysviraston virkailijoiden näkemyksiä ei kuitenkaan ole juurikaan tutkittu. Itse asiassa en kirjallisuuskatsauksessa löytänyt yhtäkään tutkimusta, jossa tutkimuskohteena olisi ollut työllisyyspalveluiden viranomaiset. Viranomaisten asenteiden tutkimista voidaan pitää tärkeänä, koska heillä on merkittävä rooli maahanmuuttaneiden asiakkaiden työllistymisen ja kotoutumisen polulla.

Tutkimuksen kohteena ovat erityisesti tutkimusaineiston kertomuksissa esitetyt vuorovaikutusta kuvaavat ilmaukset. Tutkin sosiaalipedagogisin keinoin sitä, missä määrin kuvaillusta vuorovaikutuksesta välittyy sopeuttava tai kriittinen ohjaamisen ote. Teoreettisena pohjana toimii kriittisen sosiaalipedagogiikan käsite. Kriittistä työotetta painottavissa sosiaalipedagogisissa teorioissa korostuu ihmisen oman subjektiviteetin vahvistaminen sekä yhteiskunnan rakenteiden kriittinen tarkastelu (Nivala & Ryynänen 2024, s. 78–80). Teoreettisena avainkäsitteenä käytän emansipaation käsitettä, joka tarkoittaa pohjimmiltaan vapautumista kohti täydempää itsemääräämistä ja osallisuutta (Nivala & Ryynänen 2024, s. 176).

Tutkimuksen aineisto koostuu Vantaan työllisyyspalveluiden viranomaisten kertomuksista, jotka on kerätty soveltaen eläytymismenetelmää. Eläytymismenetelmässä aineisto kerätään kahden erillisen kyselylomakkeen avulla, joista vastattava lomake arvotaan tutkimukseen osallistujalle automaattisesti. Kyselylomakkeissa osallistujaa pyydetään kirjoittamaan kertomus asiakastapaamisesta lyhyen kehyskertomuksen perusteella. Kehyskertomuksessa asiakastilanne ja asiakkaan tausta on kuvattu lyhyesti. (Mönkkönen 2021, s. 113–114.) Kyselylomakkeiden kehyskertomukset ovat lähes identtisiä, mutta niissä on varioitu yksittäisiä tekijöitä. Kehyskertomusten variointi on keskeinen elementti eläytymismenetelmässä ja erottaa sen muista tiedonhankinnan menetelmistä (Eskola 1998, s. 45). Tässä tutkielmassa varioinnin kohteina ovat etnisyys ja sukupuoli. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten kehyskertomuksen variointi vaikuttaa kertomuksiin ja niissä kuvailtuihin vuorovaikutustekoihin.

Tutkielman tutkimuskysymykset ovat: 1) Millaisia näkemyksiä työllisyyspalveluiden viranomaisilla on maahanmuuttajien työllistämisen tukemisesta? 2) Toteutuuko asiakaskohtaamisia käsittelevissä kertomuksissa sopeuttavat vai kriittiset ohjaamisen menetelmät?

Työmarkkinakansalaisuus mediassa

Ninni Juntunen (Itä-Suomen yliopisto)

Työnteko voidaan nähdä hyvin merkityksellisenä osana yksilön yhteiskuntaan kuulumista. Palkkatyö mahdollistaa monia elämisen välttämättömyyksiä ja sen avulla yksilö voi myös kehittää itseään ja olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Sosiaalipedagogiikan pro gradu -tutkielmassani olen tarkastellut, millä tavoin työstä ja työnteosta kirjoitetaan mediassa. Tutkin, millaisia työntekoon liittyviä odotuksia Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa neljänä eri vuonna, neljänä eri vuosikymmenenä on tunnistettavissa ja millaista työmarkkinakansalaisuutta niissä kuvataan. Lisäksi pyrin tutkimuksessani kiinnittämään huomiota siihen, millaista arvolatausta työn tekemiseen tai työn ulkopuolisuuteen noissa teksteissä liittyy.

Tutkimukseni on sosiaalipedagoginen tutkimus ja sen teoreettisen viitekehyksen muodostamisessa olen hyödyntänyt myös muita yhteiskuntatieteiden alaan kuuluvia tutkimuksia, joissa käsitellään työntekoa ja siihen liittyviä odotuksia. Aineiston analyysin olen toteuttanut diskurssianalyysin keinoin. Keskeiset käsitteet tutkimuksessa ovat työmarkkinakansalaisuus ja työntekijäkansalaisuus, joilla molemmilla kuvataan työnteon ihanteita ja kansalaisiin kohdistuvia odotuksia.

Tekemäni analyysin perusteella tunnistin aineistosta viisi diskurssia: työ on velvollisuus, huoli yksilöstä, työ on yhteiskunnan turva, työ tuo merkitystä elämään sekä ihmiset eivät voi töissä hyvin -diskurssi. Analyysin tulosten perusteella todettakoon, että työmarkkinakansalaisuuteen liitettävät ihanteet ja odotukset ovat selvästi nähtävissä median työtä käsittelevissä kirjoituksissa. Aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että palkkatyötä positiivisesti arvottava lataus voi tuottaa paineita, joilla voi olla negatiivisia vaikutuksia yksilöille. Tutkimukseni tulosten perusteella voinee pohtia, olisiko niin mediassa kuin yhteiskunnassa laajemmin tarvetta huomioida muitakin tapoja kiinnittyä yhteiskuntaan kuin palkkatyö.

Työryhmä 3: Arvokkuus, merkityksellisyys ja tulevaisuususko

Annukka Tapani: Arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemukset hyvän elämän perustana
Laura Sirviö: Sijoitettuna olleiden nuorten tulevaisuudenusko

Arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemukset hyvän elämän perustana

Annukka Tapani (Tampereen ammattikorkeakoulu)

Tutkimuksen lähtökohtana ovat arvokkuuden ja merkityksellisuuden pohdinta niin teoreettisesti mutta ennen muuta käytännössä. Suurimman painoarvon saavat noin 1000 Suomessa asuvaa kansalaista, jotka ovat tutkijoille antamissaan kysely- ja haastatteluvastauksissaan pohtineet, mikä saa heidät tuntemaan itsensä arvokkaiksi suomalaisessa yhteiskunnassa, millaiset seikat pitävät pinnalla elämän myrskyissä. Vastaajat pääsevät myös kertomaan, millaiset tilanteet ovat loukanneet heidän arvokkuuttaan. Vastaajia pyydettiin kouluarvosanoin (4-10) arvioimaan, kuinka merkitykselliseksi ja arvokkaaksi he kokevat elämänsä. Avoimilla kysymyksillä vastaajia pyydettiin täsmentämään, minkälaisissa tilanteissa tai asioissa he ovat kokeneet elämänsä merkitykselliseksi ja itsensä arvokkaiksi tai vastavuoroisesti millaisissa tilanteissa he ovat kokeneet arvokkuuttaan loukatun.

Esitys haastaa pohtimaan vallalla olevaa yksilökeskeistä ihmiskuvaa tuottavuutta ja tehokkuutta korostavassa yhteiskunnassa. Usein jo kliseiseltä kuulostava kohtaamisen tärkeys, kuten myös tunne kuulluksi ja nähdyksi tulemisesta, ovat digitalisoituneessa ja vauhdiltaan kiihtyneessä elämänrytmissä edelleen yllättävänkin oleellisia asioita, joiden pitäisi kuulua jokaisen arkipäivään. Ylikävelemiset, tunnutuksen puute ja ohittamisen kokemukset tekevät kipeää ja jättävät pitkät muistijäljet. Nähdyksi ja kuulluksi tulemisen ohella kaipaamme ihmisiä ympärillemme ja peräänkuulutammekin aineiston pohjalta yhteisöllisyyden renessanssia, sen merkityksellisyyttä hyvän elämän keskeisenä osatekijänä.

Kokonaisuutena esityksessä pohditaan arvokkuuden ja merkityksellisyyden ulottuvuuksia, jokapäiväisen elämän arvokkuutta ja merkityksellisyyttä sekä arvokkuuden loukkaamisen kokemuksia. Arvokkuutta ja merkityksellisyyttä rakentaviksi tekijöiksi tunnistimme esimerkiksi kannattelevat suhteet ja arvonannon yhteisössä, loukkaamisen kokemuksia löytyi vaikkapa palvelujärjestelmissä, osattomuuden tai tarpeettomuuden kokemuksina tai tulevaisuuden näkymän ollessa kadoksissa. Tämän perusteella rakennetaan arvokkuutta ja merkityksellisyyttä edistävää yhteiskuntaa: miten voisimme yhteiskuntana edistää kaikkien ihmisten arvokkuuden kokemuksia.

Esitys pohjautuu teokseen: Mönkkönen, K., Tapani, A., & Kokkonen, T. (2023). Arvoa ja arvottomuutta. Arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemukset hyvän elämän perustana. Gaudeamus.

Sijoitettuna olleiden nuorten tulevaisuudenusko

Laura Sirviö

Tutkimuksessa tarkasteltiin sijoitettuna olleiden nuorten tulevaisuudenuskoa Paulo Freiren toivon pedagogiikan näkökulmasta. Tavoitteena oli selvittää, miten sijoitettuna olleiden nuorten kertomuksia voidaan ymmärtää Freiren toivon pedagogiikan avulla ja miltä sijoitettuna olleiden nuorten tulevaisuudenusko näyttää Freiren toivon pedagogiikan valossa katsottuna. Tutkimusaineistona käytettiin nuorten itsensä tuottamia omaelämäkerrallisia tekstejä, jotka on julkaistu lastensuojelua käsittelevissä teoksissa.

Tutkimusaineisto analysoitiin teoriaohjaavalla sisällönanalyysilla, ja analyysin teoreettisena tulokulmana hyödynnettiin Freiren toivon pedagogiikan kolmivaiheista rakennetta. Aineistoa tarkasteltiin siis kolmella eri tasolla; syntymäkodin ja biologisen perheen olosuhteiden, sijoituksen aikana saadun kasvatuksen ja tulevaisuudennäkymien tasolla. Syntymäkodin ja biologisen perheen olosuhteiden osalta näkökulma oli toivottomuuden kokemuksen tavoittamisessa, sijoituksen aikana saadun kasvatuksen osalta puolestaan kasvatuksen toivoa vahvistavassa tai heikentävässä luonteessa, ja tulevaisuudennäkymien osalta taas tulevaisuuteen suuntautuvassa toivossa tai toivottomuudessa.

Tutkimustulosten perusteella voidaan todeta, että nuorten elämää syntymäkodissa ja biologisessa perheessä ovat määrittäneet erityisesti aikuisten päihteiden käyttö, välinpitämättömyys ja väkivalta, mutta esille nousi myös ohjailun, kelvottomuuden tunteen ja emotionaalisen riippuvuuden merkitys osana toivottomuuden kokemusta. Toivon vahvistumisen kannalta ratkaisevaksi tekijäksi osoittautui sijoituksen aikana saadun kasvatuksen toiveikas ja dialoginen luonne, mutta myös teorian ja käytännön yhdistyminen kasvatuksessa nähtiin tärkeäksi. Vastaavasti epäinhimillisyys, dialogin puute, ympärillä olevien ihmisten vaihtuminen ja epätietoisuus heikensivät nuorten toiveikkuutta sijoituksen aikana. Yleisen toiveikkuuden lisäksi tulevaisuuteen suuntautuvasta toivosta kertoivat nuorten ajatukset yhdenvertaisuudesta ja arvokkuudesta, omasta vaikutuskyvystä, historian näkemisestä mahdollisuutena sekä toivon ankkuroimisesta käytäntöön. Toivottomuudesta taas viestivät mielenterveyden haasteet sekä eksyksissä olon ja kelvottomuuden tuntemukset. Myös luottamuspula muihin ihmisiin nousi aineistossa esille toivottomuutta aiheuttavana tekijänä.

Tutkimustulokset osoittavat, ettei kysymys sijoitettuna olleiden nuorten tulevaisuudenuskosta ole yksinkertainen eikä sitä voi palauttaa pelkästään toivoon tai toivottomuuteen. Nuoret näyttäisivät jakautuvan karkeasti niihin, jotka suhtautuvat suhteellisen toiveikkaasti tulevaan ja niihin, joille tulevaisuus ei näyttäydy yhtä valoisana. Varsinaisen kohtalonuskon sijaan tutkimusaineistossa korostuu kuitenkin pikemminkin tietoisuus siitä, miten menneisyys vaikuttaa edelleen nuorten olemukseen vielä tänäkin päivänä. Kyse ei siis välttämättä ole yksinomaan tulevaisuudenuskon puutteesta, vaikka nuoret eivät voikaan tai pyri vaikuttamaan tulevaisuuteen.

Työryhmä 4: Non-formaalin estävyyskasvatuksen ja nuorisotyön haasteet ja mahdollisuudet

Tiia Kontkanen: Non-formaalin kestävyyskasvatuksen mahdollisuudet ja esteet
Anne Huotari: 2020-luvun nuorisotyön missio, eetos ja professio nuorten sanoittamana

Non-formaalin kestävyyskasvatuksen mahdollisuudet ja esteet

Tiia Kontkanen (Jyväskylän yliopisto)

Aikamme yhteen kietoutuneet viheliäiset sosiaaliset ja ekologiset ongelmat vaativat uudenlaista oppimista ja toimintaa. Uutta oppimista tarvitaan kaikilla yhteiskunnan sektoreilla sekä formaalin oppimisen lisäksi non-formaalin oppimisen piirissä. Esitykseni perustuu väitöstutkimukselleni, jossa tarkastelen non-formaalin oppimisen rajapinnoilla toimivien kouluttajien käsityksiä, toimijuutta ja mahdollisuuksia toteuttaa transformatiivisuuteen tähtäävää kestävyyskasvatusta.

Tarkastelemalla muutokseen laatua ja siihen tähtäävää toimijuutta sekä toimintaympäristön ennakkoehtoja, voidaan paremmin tunnistaa non-formaalin oppimisen kentällä tapahtuvaa kestävyyskasvatusta sekä tukea kouluttajien pedagogista osaamista kohti planetaarista hyvinvointia.

Väitöstyö on osa Sustainability Transformations tohtorinkoulutuspilottia. Vuoden 2025 alussa alkaneessa artikkelimuotoisessa väitöskirjatyössäni tarkastelen seuraavia näkökulmia: 1) Järjestöllisten ympäristökasvattajien kestävyystoimijuus ja käsitykset transformatiivista oppimista mahdollistavasta kestävyyskasvatuksesta, 2) Kestävyyskasvatuksen luovien menetelmien yhteiskehittämistä mahdollistavat ja estävät tekijät, 3) Vapaan sivistystyön kouluttajien kestävyystoimijuus ja käsitykset transformatiivista oppimista mahdollistavasta kestävyyskasvatuksesta.

Väitöskirjan pohjana toimivat posthumanistiset kasvatustieteelliset teoriat, erityisesti ekososiaalisen sivistyksen, planetaarisen hyvinvoinnin pedagogiikan ja planetaarisen sosiaalipedagogiikan teoriat. Teoriat korostavat muutoksen tarvetta ajattelun lisäksi arvojen, emootioiden ja erityisesti toiminnan tasoilla, minkä tulisi suuntautua koko planeetan hyvinvointiin.

Kestävyyskasvatus kiinnostaa ja sitä toteutetaan monissa non-formaalin oppimisen paikoissa, kuten järjestöissä ja vapaassa sivistystyössä. Kouluttajien käsityksiä siitä, millaiseen planetaariseen muutokseen koulutustoiminnalla tulisi tähdätä, tarkastellaan transformatiivisen oppimisen valossa. Käsitykset transformaatiosta vuorovaikuttavat siihen, millaiseksi heidän toimijuutensa kestävyyskasvattajina muodostuu. Tämän lisäksi toimijuuteen vaikuttavat ympäröivät olosuhteet ja näitä ennakkoehtojen mahdollisuuksia ja esteitä tarkastellaan käytäntöarkkitehtuuriteorian avulla.

Ensimmäinen ja toinen tutkimuskysymys toteutetaan tarkastelemalla CREA+BIRD-hankkeeseen osallistuvien toimijoiden käsityksiä ja kokemuksia heidän osallistuessaan kestävyyskasvatuksen menetelmien yhteiskehittämisen prosessiin. Aineistonkeruu toteutetaan luovilla eläytymismenetelmiin pohjautuvilla työpajatyöskentelyillä hanketapaamisessa Sloveniassa syyskuussa 2025. Hankkeessa on mukana toimijoita Suomesta, Italiasta, Sloveniasta ja Romaniasta.

Kolmas tutkimuskysymys on osa Planetaarisuus vapaan sivistystyön opetukseen ja arkeen-koulutusta. Aineisto kerätään joulukuussa 2025 vapaan sivistystyö opettajille pidettävässä tulevaisuusperintöverstas työpajassa. Työpajan suunnittelu on vielä kesken, mutta aineistonkeruu toteutetaan yhteistyössä työpajan kehittäjien kanssa. Aineistoanalyysit toteutetaan laadullisena sisällönanalyysina.

Tutkimustyöni on vielä alussa ja sisältää monia avoimia kysymyksiä, mutta mielelläni jaan tutkimusmatkaani muiden kiinnostuneiden kanssa.

2020-luvun nuorisotyön missio, eetos ja professio nuorten sanoittamana

Anne Huotari, Tampereen yliopisto

Tarkastelen väitöstutkimuksessani 2020-luvun nuoruutta ja nuorisotyötä vuosina 2003-2007 syntyneiden nuoriso- ja yhteisöohjaajaopiskelijoiden (n=30) kanssa. Kanssatutkijat tuottivat osallistavassa toimintatutkimusprosessissa podcast-aineiston, jossa he keskustelivat yhdessä ja valitsemiensa asiantuntijavieraiden kanssa mm. nuorisotyön haasteista, mielenterveydestä, katujengeistä, väkivallasta ja rikollisuudesta, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, todellisuuden digitaalisesta rakentumisesta, neurokirjosta, päihteistä, kaverisuhteista ja ihmissuhdetaidoista, sosiaalisesta tuesta sekä lastensuojelusta.

Väitöskirjassani lähestytään nuorisotyötä nuorten silmin. Millaisia merkityksiä 2020-luvun nuoret antoivat nuorisotyölle? Miksi nuorisotyötä tehdään, kuka sitä tekee ja miten? Vertailin nuorten ajatuksia nuorisotyön kansainväliseen ja kansalliseen keskusteluun. Miten ja miksi nuorisotyötä tehtäisiin, jos nuoret alan opiskelijat saisivat päättää? Ketkä kaikki ovat kanssatutkijoiden mielestä nuorisotyöntekijöitä ja miten heidän tulisi toimia nuoria kohdatessaan?

Podcast-prosessissa heijastui Paulo Freiren pedagogiikka: dialogisuus, nuorisotyön todellisuuden analyysi, kriittisen tietoisuuden herääminen, voimaantuminen ja toivon; utopian sanoittaminen. Kanssatutkijat eivät pyrkineet pelkästään avaamaan keskustelua 2020 -luvun nuoruudesta ja nuorisotyöstä, vaan vaikuttamaan siihen sosiaalisen median avulla. Kanssatutkijoiden mukaan nuoret tarvitsivat tukea kamppaillessaan yhteiskunnan polarisoitumista, sosiaalista segregaatiota, homo- ja transfobiaa, addiktioita, stigmatisoitumista, väkivallan ja rikollisuuden ihannoimista, jatkuvaa maskaamista, ghostatuksi tulemista ja yksinäisyyttä vastaan. Samalla, kun nuoret keskustelivat nuorisotyön todellisuudesta, he rakensivat omaa minuuttaan ja ammatti-identiteettiään.

Kanssatutkijat kokivat, että nuorisotyössä tulisi keskittyä nuorten kohtaamiseen. Nuorisotyöntekijän ei tulisi pelätä nuorten ongelmia tai ulkoistaa niitä lastensuojelulle tai nuorisopsykiatrialle. Kanssatutkijat kertoivat, että kohdatessaan arkipäiväisiä vastoinkäymisiä, kuten ahdistusta, masennusta, yksinäisyyttä, ulkonäkö- ja suorituspaineita, neurokirjon pulmia ja ihmissuhdeongelmia nuoret kokivat olevansa vääränlaisia, jos he eivät vain pyrkineet maskaamaan, että kaikki oli hyvin. Yksilötason haasteet kertoivat laajemmin yhteiskunnallisista ongelmista sekä nuorisotyön neoliberalistisesta pohjavireestä.

Kanssatutkijat näkivät, että nuorisotyön pitäisi olla kaikkien nuorten kanssa työtä tekevien näkökulmasta nuorten rinnalla kulkemista ja sosiaalista tukemista. Samalla, kun nuorisotyö nähtiin monipuolisesti nuorisotiloilla, kouluissa, kauppakeskuksissa, verkossa, kadulla, järjestöissä, leireillä, terapiassa, nuorisovastaanotolla, lastensuojelun laitos- tai jälkihuollossa, kouluterveydenhoitajalla tai -kuraattorilla tapahtuvina kohtaamisina, nuo kohtaamiset koettiin riittämättöminä. Vain harvat aikuiset ymmärsivät mitä nuorten maailmassa tapahtui ja millaista tukea he todellisuudessa tarvitsisivat.

Avainsanat: toimintatutkimus, kanssatutkimus, nuorisotutkimus, nuorisotyön tutkimus, nuorisotyön missio, nuorisotyön eetos, nuorisotyön professio, podcast tutkimusaineistona.