Blogi: Romantiikan ylistys – kohtuutta järjen, tunteen ja tahdon tasapainosta

Kohtuudesta ja kohtuuttomuudesta

Näin väitöskirjassani kasvatuksen lähes itsestään selväksi lähtökohdaksi ”tuottaa kasvatettavalle järjenmukainen käsitys siitä, mitä ihminen tarvitsee elääkseen hyvää elämää, sekä mikä on tämän ylittävää hillittömyyttä ja kohtuuttomuutta”. Kohtuullisuus kuitenkin hämärtyy, jos taloustieteellisessä ajattelussa ihmisten tarpeet ja halut nähdään loputtomina. Koska haluja ja tarpeita ei eroteta toisistaan, on vaikea ajatella kohtuuttakaan. Kohtuus tarkoitti Aristoteleen ajattelussa keskiväliä puutteen ja liiallisuuden äärimmäisyyksien välillä. Ilman käytännöllistä järkeä (fronesis) on vaikea hahmottaa puutteen ja liiallisuuden välistä keskitietä.

Ympäristöongelmista huolestuneet ihmiset ovat huomanneet, että kohtuus on nykyisin hukassa. Elämäntapamme on sitoutunut siihen, että sähköenergiaa tulee töpselistä, vettä hanasta ja ruokaa kaupasta. Filosofit Antti Salminen ja Tere Vadén ovat kuitenkin huomauttaneet teoksessaan Energia ja kokemus, että tiedossa ei ole ekologisesti kestävällä tavalla toimivaa teollisuusyhteiskuntaa. Ajattelun, mielikuvituksen ja toivon virittämiseksi onkin hyvä muistaa, ettei nykyinen kehityskulku ole väistämätön. Vielä maailmansotien jälkeisessä Suomessa elettiin pitkälti omavaraisessa agraariyhteiskunnassa, ajassa, jossa kohtuullisuus oli arjen pakottava realiteetti.

Mitä romantisointi tarkoittaa?

Pohtiessani, kuinka teollisesta elämäntavasta ei tiedetä, toisin kuin alkuperäiskansoilta, ekologisesti kestäviä elämäntapoja, minua on arvosteltu romantisoinnista. Alkuperäiskansojen elämänmuodot eivät kuitenkaan ole romanttisia ihanteita vaan konkreettisia esimerkkejä ekologisesti kestävistä tavoista elää. Halu oppia alkuperäiskansoilta ei tarkoita menneeseen haikailua vaan erilaisia konteksteja ymmärtävää muutospyrkimystä. Voimme ihailla alkuperäiskansojen ekologista viisautta, vaikka sosiaalisessa mielessä elämäntapa – joita on tietysti lukematon moneus – ei ihanteellinen olekaan.

Jäinkin pohtimaan, mistä romantisointisyytökset kumpuavat ja mihin arvostelu oikeastaan kohdistuu. Miksi romantisointi olisi vakava rikkomus siinä tapauksessa, että syytös osuisi maaliinsa? Ehkä vakavuus liittyy ajatuksiin epärealistisuudesta ja toiveajattelusta. Vakavissa mielenterveysongelmissa todellisuudentaju hämärtyy, joten romantisointi olisi tässä mielessä tutkijalle vakava ongelma. Silti romantisointisyyte osuu usein ohi, jos keskustelun ytimessä on pyrkimys nähdä vaihtoehtoisia, ekologisesti kestäviä tapoja elää.

Tunteet huomion polttopisteeseen, myös ne traagiset

Ympäristön tilasta huolestuneet ihmiset ovat usein pikemminkin traagisen tietoisia ekologisista tuhoista ja menneeseen paluun mahdottomuudesta antroposeenin aikana. Mitä romanttista voisi olla siinä, että emme voi jatkaa nykyistä elämäntapaa tai palata menneeseen? Rappioromantiikka ja lopun aikoja fantasioiva eskatologia on tässä vähemmän kiinnostava sivujuonne. Pinnallisen kritiikin sijaan on katsottava romantiikkaa itseään.

Romantiikka on 1700-lopulta Saksasta muuhun Eurooppaan ja laajemmallekin levinnyt tunteita ja mielikuvitusta korostava ajattelu- ja taidesuuntaus. Romantiikka ei ole nähdäkseni ensisijaisesti realiteeteista irtaantumista, vaan se voi myös opettaa meitä siitä todellisuudesta, joka järkeä ja tiedettä puolustavassa sekä taikauskoa ja primitiivisiä perinteitä vastustavassa valistusajattelussa jäi vähemmälle huomiolle. Nykyisin tiedetäänkin, että tunteet liikuttavat ihmistä usein järkeä enemmän. Toisin sanoen romantiikka ei sulje silmiä todellisuudelta – se avaa niitä alueille, joita järki yksin ei tavoita.

Hyvä kasvatus edellyttää romantiikan ymmärrystä

Nähdäkseni hyvää kasvatusta ei voi ajatella huomioimatta ihmisen ajatuksia, tunteita, tahtoa, kehollisuutta ja sosiaalisuutta – ja Lauri Rauhalan sanoin: situationaalisuutta. Romantiikan aatesuuntauksessa huomioon otetaan myös alitajunta, unet ja ne ihmisyyden ja luonnon syvyysulottuvuudet, joita tiede ei ole vielä tavoittanut. Ilman romantiikan filosofiaa käsityksemme ihmisyydestä olisikin paljon yksiulotteisempi.

Kohtuuden nimissä voidaan huomata, kuinka monenlaisia asioita, kuten tiedettä ja modernia teollista elämäntapaa, edistystä sekä ihmisen järjellisyyttä voidaan romantisoida. Valistuksen myötä ihminen on kuvitellut itsensä esimerkiksi luonnon yläpuoliseksi ja siitä irralliseksi valtiaaksi, jolla on oikeus lupia ja anteeksi pyytämättä ottaa haluamansa. Tunne on ajateltu suorastaan järjen viholliseksi, josta tulee häveliäästi vaieta, ettei järjellisyyden pintamielikuva rapistu. Frankfurtin kriittisen koulukunnan mukaan järki voidaan ottaa yhtä hyvin pahan kuin hyvänkin palvelukseen. Siksi kasvatuksen tulisi huomioida sekä järjen että tunteen haavoittuvat puolet.

Kohtuus on nuorallatanssia kyynisen realismin ja idealistisen romantisoinnin välissä

Miten voisi arvioida ekologisesti hedelmällisten lähestymistapojen mielekkyyttä lankeamatta yhtäältä kovan kyynisen ”(inho)realismin” ja toisaalta idealistisen romantisoinnin ansaan? Mitään lopullisia arviointikriteerejä on vaikea löytää. Usein kuitenkin perustellusti ajatellaan, että ihmisen maallisena olentona tulisi mukautua planetaarisiin rajoihin. Emme aivan tarkasti tiedä, missä ekosysteemien rajat menevät, mutta tiedämme erilaisten sivilisaatioiden noususta ja tuhosta tällä planeetalla.

Jotta voisimme kääntää entistä selvemmin suunnan kohti elämän ylläpitämistä, tarvitaan kohtuutta kaikessa. Tässä tarvitaan valistuksen järkeä, tietoa ja ymmärrystä sekä romantiikan tunteita, mielikuvitusta, kuvittelukykyä ja senkin tunnistamista, mihin tiede ei rajoituksiensa vuoksi vielä ylety. Kohtuuden tavoittelu on siis eräänlaista jatkuvaa tasapainoilua järjen ja tunteen välillä, juuri sitä hienovaraista työtä, jota sosiaalipedagogiikka parhaimmillaan tekee.

*Jani Pulkki (KT, sosiaalipedagogiikan dosentti) työskentelee Oulun yliopistossa kasvatusfilosofian alan tutkijatohtorina ja on Sosiaalipedagogiikka-lehden päätoimittaja.