Blogi: Keho kurottautuu kohti

Kevään ensimmäiset lämpimät saapuivat ja riisuin kengät kesken kävelylenkin. Ajatus kulkea paljain jaloin oli jäänyt elämään Sosiaalipedagogiikan päivien kehollisesta läsnäoloharjoituksesta.

Neulaset pistelivät jalkapohjia. Tuuli tuntui varpaanväleissä. Rannalla kylmä vesi säikäytti ihokarvat pystyyn.

Kotiinpäin palatessa vastaan tuli naapuri, jonka kanssa olimme aiemmin vain moikanneet. Tällä kertaa moikkaus laajeni kokonaiseksi kohtaamiseksi. Puhuimme keväästä, luonnosta ja hyvästä olosta. Vuorovaikutus virtasi hetkeen luonnollisena ja helppona, ilman yritystä. Kohtaaminen tuntui itsestään selvältä.

Jos oikein muistan, Kardo Shiwan lausui Raisa Fosterin kanssa käymässään dialogissa, että "keho kurottautuu kohti". En muista, mihin tämä lause tarkalleen ottaen liittyi, mutta se on jäänyt kaikumaan mieleeni.

Kun kehoni on virittynyt läsnäolon tilaan, oleminen tuntuu olevaisemmalta. Tunnen, että minulla on konkreettinen paikka – oma tila tässä maailmassa. Samalla myös muut ihmiset ja elävät tuntuvat olevan enemmän olemassa. Kun läsnä olevan kehoni aistit kurottautuvat itsen ulkopuolisia asioita kohti, koen ja tiedän oman ja muiden olemassaolon konkreettisemmin. Selittämättömällä tavalla tunnen ymmärtäväni enemmän.

Kuvaukseni ei mahdu tavallisiin tietämisen raameihin. Se on kokemuksellista, tunnepitoista ja ehkä jollain tapaa jopa hengellistä. Tällaiset asiat kuitenkin ohjaavat minua ihmisenä erittäin voimakkaasti, enkä usko olevani sen kanssa yksin. Nämä tietämisen ulottuvuudet avaavat olemiseen tasoja, joita ei voi tavoittaa laskelmilla, logiikalla tai aina edes sanoin kuvaamalla.

Millainen tila yhteiskunnassamme annetaan tällaiselle tietämiselle? Minna Salamin pääluento esitti kritiikin länsimaista, rationaalisen järjen yläpuolelle korottavaa tietokäsitystä kohtaan. Kritiikki on osuva, sillä laskelmoiva ajattelu muun muassa kadottaa helposti näköpiiristään asioiden syvemmät merkitykset ja keskittyy laatujen sijasta määriin. Tämän seuraukset ovat helposti nähtävillä planeetalla, jossa materialistinen runsauden tavoittelumme on alkanut kääntyä köyhtymiseksi. Kulutamme loppuun planeetan ja itsemme.

Kehossa-päivät herättivät ajatuksen myös siitä, että kehollisuudesta käytävä keskustelu voi helposti kaventua pelkäksi yksilön tunteiden tarkasteluksi. Arkiajattelussa tunteet mielletään usein ihmisen sisäiseksi ja yksilölliseksi asiaksi, jolloin kehollisuuteen voi tulla sisäänpäin kääntyvä näkökulma. Sosiaalipedagoginen näkökulma kuitenkin korostaa kehollisuuden sosiaalisuutta. Kehollisuus on aina suhteista ja vuorovaikutuksellista. Keho aistii ympäristöä, lukee toisia ja osallistuu kulttuuriseen olemiseen. 

Voisi sanoa, että kehollisuuden suunta on ulospäin. Tunnen kehollisen tiedonnälän aistimaan ja tuntemaan ohjaavana voimana. Se kutsuu olemaan avoin ja vastaanottava, läsnä ja yhteydessä. Kenties keho haluaa yhdistää meidät kaikkeen ympärillämme?

Yhteyden kokemus on erityisen tärkeä aikana, jona valintojemme vaikutukset ulottuvat yhä laajemmalle niin tilallisesti kuin ajallisestikin. Ihmisen eettinen toimintapiiri on laajempi kuin koskaan historiassa. Planetaarisen sosiaalipedagogiikan viesti on, että hyvä tulevaisuus vaatii sivistystä, joka perustuu näiden yhteyksien ymmärtämiseen. Yhteys herättää välittämiseen, vastuuseen ja huolenpitoon.

Voisiko ihminen ulottaa huolenpidon piirinsä yhä laajemmalle? Uskon niin. Kuulin erään papin kerran sanovan, että "ihminen on rakastamisen Ferrari". Mielestäni se on totta, sillä meissä on rakastamiselle otolliset asetukset varsinkin, kun koemme, että myös meitä rakastetaan. Tässä rakkautta ei tietenkään tule ymmärtää hempeänä höttönä vaan haluna olla rakkauden kohteelle hyvä ja nähdä sen kukoistavan.

Kehossa-päivien antia ja omia kokemuksiani pohtineena olen taipuvainen ajattelemaan, että monet näistä rakkaudelle otollisista asetuksista paikantuvat ihmisen kehollisuuteen. Ehkä ratkaisut aikamme ongelmiin alkaisivat hahmottua uudella tavalla, jos olisimme vahvemmin läsnä kehoissamme. Katsoisimme hitaammin, kuulisimme tarkemmin. Antaisimme kehon pysähtyä ja odottaisimme, että myös mieli asettuu hiljalleen aloilleen.

Minä jatkan paljain jaloin kävelyä tätä harjoitellakseni.

* Veera Korhonen (YTK) on Suomen sosiaalipedagogisen seuran hallituksen jäsen.